Joulu on taas

Joulu on taas ja sen myötä kaupat yhtä täynnä ihmisvilskettä kuin kattilat puuroa. Harva ihminen onnistuu välttymään joululta vaikkei sitä itse viettäisikään ja joulutouhotus yltää kyllä kaikkialle maailmassa.

Jos käännetään katse kotimaiseen joulunviettoon paljastuu herkullinen kerrostuma uutta ja vanhaa, omaperäistä ja lainattua - tai kuten joulupukki, kotoista mutta Amerikan kautta käynyttä.
Joulu itsessään on juhlana ikivanha.

Siinä missä englantilaisperäinen Christmas on korvannut vanhan juhlan nimen, on takapajuisissa Pohjoismaissa pitäydytty muinaisissa termeissä. Suomen joulu-sana on selkeästi samaa sukua kuin ruotsin jul tai englannin yule, ja yhteys löytyy myös muinaisenglannin sanasta ġeól. Suomeen sana on saatu germaanisena lainana ja samaa juurta on varhaisempi "juhla"-laina. Joulu on siis totisesti juhlien juhla.

Joulun juuret ovat germaanisessa perinteessä muutenkin kuin vain etymologisesti. Tällä juhlittiin talvipäivän seisausta, joka tiesi auringon uudelleensyntymistä. Oli viljelykulttuurin vaatima vuosittainen ihme, että pitkät päivät palasivat.
Esimerkiksi norjalaisesta Haakon Hyvän saagasta tiedetään melko paljon ajan pakanallisista jouluperinteistä, joiden juuret todennäköisesti ulottuivat pronssi- ja kivikaudelle asti. Näihin kuului olutmaljojen juonti ja kotieläinten uhraaminen (Odinille) - innoitus joulukinkkuperinteelle?

Suomalaisten suosimaa joulujuopottelua harrastivat siis esi-isätkin, ja Haakonin aikana oikein kuninkaallisesta käskystä: kuninkaan saaga kertoo tämän määränneen jokaisen talon hankkivan jouluksi tynnyrillisen olutta ja jatkavan juhlaa kunnes mallasjuoma oli loppu. Kovassa oli jo tuolloin usko että mitä tiukemmassa tuiskeessa talon isäntä oli, sitä parempi oli sato-onni tulevana vuonna.
Haakon teki joulun suhteen tosin muutakin kuin antoi sakon uhalla maataloutta tehostavia määräyksiä: hän kääntyi kristityksi ja siirsi joulun talvipäivänseisauksesta kristilliselle paikalleen 25. joulukuuta.

Ensimmäistä kertaa joulua olivat viettäneet Kristuksen syntymäpäivänä 200-luvun varhaiskristityt. Tuolloin suurmiesten oikeat syntymäpäivät eivät juuri ihmisiä kiinnostaneet, ja siksi juhlan symbolinen sijainti olikin merkittävä. Joulun aikoihin nimittäin oltiin jo 217 eaa. vietetty Roomassa Saturnalia-juhlaa, jonka päähenkilö oli myyttisten muinaisaikojen jumalten kuningas Saturnus, jonka odotettiin palaavan ja tuovan uuden kulta-ajan mukanaan.
Saturnaliakin elää yhä, paitsi jouluna syntyvän vapahtajan niin kenties lahjojenvaihdon ja tonttulakkien muodossa: orjat ja isännät vaihtoivat osaa ja Saturnalian aikaan saivat kaikki käyttää vapaan miehen tunnuksena ollutta pileus-lakkia - punainen väri on peräisin hyvin samanmallisesta fryygialaispäähineestä.

Kristuksen syntymän ja samoihin aikoihin alkaneen Dies Natalis Solis Invicti - Voittamattoman Auringon Syntymän Päivän - juhlimisella 25.12.on varmasti yhteys, mutta on vaikea sanoa kumpi oli ensin. Joka tapauksessa varhainen kristinusko poimi elementtejä aikansa valtauskonnoista, Sol Invictuksen ja Mithran kulteista.

Täällä pohjoisessa joulun kuului auringon ja hedelmällisyyden palvonnan ohella olennaisena osana esi-isien palvonta, viedäänhän haudoille edelleen kynttilöitä juuri jouluna. Jouluruoatkin jätettiin muinoin pöytään tarkoituksella: talon väen nukkuessa oli vainajien vuoro herkutella. Kenties tämä vainajakultti on vaikuttanut myös tonttujen ja joulun yhteyteen, ajateltiinhan näiden henkien usein olevan kuolleita ihmisiä.

Entäs sitten se kuuluisa pukki?
Taustaltahan löytyy tietysti Myran piispa Nikolaus, merimiesten, lasten ja kauppamiesten suojelupyhimys. Nykyinen tukeva ja höllämielinen pukki ei ehkä täysin Nikolausta miellyttäisi, hän kun oli myös kiivas kristinuskon eteenpäinviejä, jonka kerrotaan vastanneen yhden maailman seitsemästä ihmeestä, Efesoksen Artemiin temppelin, tuhoamisesta.
Kaukana suomalainen Joulupukki on myös vanhasta suomalaisesta Nuuttipukista. Nuuttipukit olivat usein nuoria miehiä, jotka joulun jälkeen muuntautuivat pukeiksi laittamalla päähänsä sarvet, pukemalla naamion ja kietaisemalla ylleen väärinpäin olevan turkin.
Nämä hedelmällisyyshahmot kiertelivät kerjäämässä talosta toiseen nuutinpäivänä, olivat todennäköisesti tukevassa humalassa ja saattoivat pelotella lapsia. Samaa juurta ovat kekrin jälkeen kiertäneet kekripukit, ja traditiot kuuluvatkin yhteen: joulu ja uusivuosi ovat sulauttaneet itseensä monia aiemmin kekriin kuuluneita tapoja.

Punaisen ja hyväntuulisen möhömahan Suomi sai Amerikasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Amerikassa Joulupukki syntyi monien jouluperinteiden, kuten Nikolauksen saksalaisesta Christkind-perinteestä kehittyneen Kriss Kringlen yhteensulautumana. Toisin kuin usein jaksetaan muistuttaa, ei punainen nuttu kuitenkaan ollut pelkästään Coca-Colan aikaansaannosta: 1885 kirjapainaja Louis Prang julkaisi ensimmäiset postikorttikuvat punapukuisesta pukista.

Kun siis mutustamme joulukinkkua tai -tofua ja muita suomalais-eurooppalais-amerikkalaisia juhlaruokia voimme vaikka ihailla elämänpuumyyttiin kytkeytyvää kuusta ja antaa pukille perinteisen jouluryypyn. Samalla voimme yrittää löytää lapsen sisältämme; "mitä pienempi lapsi on, sitä suurempi joulu tulee," kuten Tove Jansson sanoi. Eiköhän joulussa kuitenkin kaikkina aikoina ole ollut keskeisellä sijalla ilonpito muiden kanssa ja riemu siitä että pimeys on voitettu: niin elämä kuin vuodenkiertokin jatkuvat taas ainakin yhden vuoden eteenpäin. Tarvitseeko sitä kauemmas kurotellakaan?

Io Saturnalia!

Viisaat kalamiehet

"Me olemme kuin kalastajia, joiden kohtalo on purjehtia olemassaolon valtamerta ja kalastaa sen syvyyksistä tietoa. Voimme kokeilla erilaisia vieheitä, muuttaa verkon silmäkokoa ja paikantaa kalaparvia kaikuluotaimella. Jotakin jää kuitenkin aina uupumaan. Jotkut merenelävät vain eivät käy pyydykseen. Siksi viisaat kalamiehet osoittavat kunnioitusta merelle. He tietävät sen olevan enemmän kuin nuottansa sisältö."
Näin kirjoittaa nimimerkki Lager nakokulma.net:in keskustelufoorumilla.

En voi olla enempää samaa mieltä. Olemassaolo on kaikkia maailman meriä pohjattomampi ja ihmeellisempi, eikä meillä ole toivoa ymmärtää sen syitä ja tarkoituksia. Kunnioitus on, mitä meille ihmisparoille jää.

Suudellaan

"Elämä on pitkä puutelista, se silloin tällöin täyttyy suudelmista" lauloi Gösta Sundqvist aikanaan. Näitä suudelmia voikin sitten olla monenlaisia lempeästä iltasuukosta kiihkeään kielisuudelmaan tai kavaltavaan juudaksensuudelmaan. Pääasiassa suudelman antaminen on erittäin positiivinen, äärimmäisen henkilökohtaista läheisyyttä ilmaiseva teko. Ja onhan pussailu pääsääntöisesti ihmisten mielestä kivaa.

Jos pureudutaan suutelemiseen kylmän kielitieteellisesti, on kyseinen verbi suomen sanastossa kovin nuori. Lönnrot johti siitä substantiivin "suudelma" vasta vuonna 1836. Mutta miksi juuri kansalliseepoksemme isä?
Koska Suomesta piti rakentaa kulttuurimaa ja ulkomaisessa kaunokirjallisuudessa vilisi ennestään tuntemattomia sanoja; olihan myös tärkeää osata antaa kohteliaita käsi- ja poskisuudelmia.

Suudeltu on kuitenkin maailman sivu, ja vanhempaakin etymologiaa rakas äidinkielemme tuntee: Mikael Agricola käytti Raamatunkäännöksessään termiä "antaa suuta", mutta on mahdollista, että hän keksi ilmaisun itse. Ilmeisesti vanhakantaisempi "antaa muisku" ei oikein kuvannut Juudaksen suudelman luonnetta, vaikka kuvaakin hyvin rakkaudenosoituksesta syntyvää ääntä. Kansanrunoudesta löytyy myös ilmaisu "suikata suuta".


Mielenkiintoista taas on, että vaikka suuteluun suhtaudutaan myönteisesti ei sitä kohtuuttoman vapaamielisessä Suomessakaan sovi harjoittaa missä vain. Tämän paljasti city-lehden tutkimus, johon vastanneista 98% mielestä kotibileissä saa kumppaniaan suukotella, mutta vain 23% mielestä tämä on hyväksyttävää lasten vanhempainillassa. Bussissa pussailun sen sijaan sallisi kyselyn mukaan 77%.
On siis ilmeisen suuri väli sillä, missä kontekstissa ja tilassa suutelu tapahtuu. Kaikkein sallittavinta suutelu vaikuttaisi olevan kahdenkeskisissä tilanteissa, kun ketään muuta ei ole näkemässä. Tämä on aivan ymmärrettävää, sillä onhan suudelma rakkaudenosoituksena erittäin voimakkaasti vain kahden ihmisen välinen, julkisessa tilanteessa kovin antaumuksellinen suutelu saa ulkopuoliset hämmentymään. Etenkin körmyniskaisen suomalaisen on vaikea keksiä minne katseensa ohjaisi.
Suudelma on myös kulttuurintutkijoiden rakastama esimerkki siitä, miten jokin asia koetaan saastaiseksi vain kun se on väärässä paikassa. Harvaa tuskin kuvottaa ajatus syljen sekoittumisesta oman kullan kanssa suuteloidessa, mutta ajatus siitä että ventovieras sylkäisee suulle on jo aika monesta epämiellyttävä.

Kaikki eivät kuitenkaan suutele. Tiede-lehden mukaan 10% maailman ihmisistä (n.650 000 000) ei milloinkaan kosketa toista ihmistä leipälävellään. Yksi syy näin suureen määrään on suutelemisen kulttuurisidonnaisuus: kaikissa yhteisöissä ei perinteisesti ole suukoteltu. Inuitien ja maorien nenänhierominen ovat tuttuja esimerkkejä suudelmankorvikkeista. Pusuttelu onkin yksi niistä eurooppalaisen hapatuksen muodoista jotka maailmalle ovat levinneet. Tiedä sitten onko se paha asia.

Sanoja märehdittäväksi

Kevennetäänpä vähän. Koska viimeisimmät kirjoitukseni ovat olleet niin pitkiä esseitä vaikeista aiheista niin seuraavaksi lainaan lyhyesti itseäni viisaampia ihmisiä aiheesta elämä. Erään mäkihyppääjän lausahdukset jätän kertomatta.

"Pahat ihmiset elävät syödäkseen ja juodakseen, kun taas hyvät ihmiset syövät ja juovat elääkseen." - Sokrates

"Vanhuus ei ole niin paha asia kun ajattelee vaihtoehtoja." - näyttelijä Maurice Chevalier

"Erehtyyhän lehemäki vaikka on nelijällä jalalla." - Sananparsi Nivalan seudulta

"Parasta tulevaisuudessa on, että se tulee päivä kerrallaan." - Abraham Lincoln ennen erästä pahamaineista teatteripäivää

"Life is a tale, told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing." - William Shakespeare, Macbeth

"Parempi elää päivä leijonana kuin vuosisata lampaana." - Italialainen sanonta

"Elämä on kuolemattomuutemme lapsuusaika." - Goethe

Ja tietysti klassikko Mestari Konfulta:
"Elämä on hyvin yksinkertaista, me vain tuppaamme tekemään siitä vaikeaa."

Tempus fugit

Aika rientää, sanotaan.
Aku Ankka matkustaa aikakoneella ajassa eteen- ja taaksepäin, mutta monille meistä taviksista tunne siitä että aikaa on liian vähän tai että se ei lainkaan etene on turhankin tuttu.

Sen sijaan kun meiltä kysytään, käy meille helposti kuten kirkkoisä Augustinukselle aikanaan: "Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä."

Periaatteessa aika on yksi ihmisen tavoista jaksottaa maailmaansa. Oleelliseksi ajanlasku tuli viimeistään maanviljelykseen siirtymisen yhteydessä, koska oli kriittisen tärkeää tietää milloin oli oikea aika kylvää ja korjata sato.
Alun alkujaan ajanlasku perustuikin luonnollisesti toistuviin ilmiöihin, erityisesti kuun ja auringon liikkeisiin. Taivaalle tiirailu onkin aina kiehtonut ihmisiä, joten senkaltaisten havaintojen että kuun vaiheet kestävät kukin viikon tai että 365 päivän kierron jälkeen aurinko nousee samasta kohdasta eivät varsinaisesti yllätä, mutta ne ovat vaatineet suunnatonta kärsivällisyyttä.

Nykyään tarkimmat aikaa babylonialaisittain kuudenkymmenen sekunnin minuutteina ja kuudenkymmenen minuutin tunteina laskevat kellot eivät kuitenkaan tiiraile aurinkoa vaan perustuvat atomeiden liikkeiseen. Ajanlaskennan perusteet ovat kuitenkin pysyneet samana.

Koska aikaa kyetään näin tarkasti mittaamaan seuraa looginen ajatus että sen täytyy olla olemassa. Mutta sitten seuraa suuri mysteeri: millä tavalla aika, joka ei ilmene kuin viisarien liikkeenä ja aineen jatkuvana muutoksena oikeasti eksistoi?

Tietynlaista aikaa: maailmankaikkeuden kehitys lineaarisesti nähtynä. Kuva WMAPn lehdistöjulkaisu

Klassinen fysiikka näki ajan absoluuttisena, se oli kaikkialla sama. Näin ajateltiin kunnes Albert Einstein suhteellisuusteoriansa myötä päätteli ajan olevan suhteellista kaiken muun mukana. Toisin sanoen mitä nopeammin kappale liikkuu, sitä hitaammin aika sen kohdalla kulkee.
Tästä voimme päätellä että meidän kannattaa juosta koko elämämme, mutta vielä mielenkiintoisempaa on teorian ajalle antama määrittely:
Aika on kyllä todellisuuden osa, mutta sitä voi havainnoida vain osana neljättä, ajan, ulottuvuutta. Aika on tapahtumien välistä etäisyyttä tällä akselilla ja niiden havainnointi on riippuvaista havainnoitsijan suhteellisesta nopeudesta tapahtumaan nähden. Ja näin yksinkertaista asiaa rannekellomme mittaa!

Mutta eipä unohdeta ajan vastustajia. Monet ovat kautta aikain olleet sitä mieltä että aika vain ilmenee meille, se on ihmisen tapa havainnoida maailmaa. Esimerkiksi kreikkalainen luonnofilosofi Parmenides esitti ajan olevan harhaa yhdessä liikkeen ja muutoksen kanssa. Samoilla linjoilla on buddhalainen filosofia ja mm. valistusajan filosofi Immanuel Kant, jonka mielestä aika on yksi ihmisen oleellisista keinoista havainnoida todellista, noumenaalista maailmaa. Sitä, onko aika todella osa havainnoimaamme todellisuutta emme voi tietää.

Olemme kovin tottuneet lineaariseen aikakäsitykseemme, mutta se ei suinkaan ole ainoa jonka ihmiskunta on kehittänyt. Idässä päin syklinen aika on ollut suositumpaa: ajalle ei ole määritettävissä alkua eikä loppua. Tämä ajattelutapa koskee kaikkea olevaa pienimmistä olioista koko universumiin.
Tämä johtaa helposti tiettyyn uskonnolliseen ajatteluun mutta periaatteessahan aika on uskon asia. Se on maailman suurimpia mysteerejä ja eipä ole ihme että uskonnoilla on siitä sanansa sanottavana. Esimerkiksi juutalaisuudessa aika on perinteisesti ajateltu ennaltamäärättyjen asioiden tapahtumaketjuna. "Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla," sanoo Saarnaajakin.

Mutta palataksemme neljänteen aikaulottuvuuteen, on hauska leikitellä ajatuksella siitä, miten tuon ulottuvuuden havaitseva olento näkisi maailman. Miten toimisit, jos havaitsisit kaikki maailman hetket yhtä aikaa? Ei ihme että jotkut sanovat Jumalan asustavan kyseisessä ulottuvuudessa. Samassa mielessä monissa kulttuureissa ajateltu jumalten kuolevaisten ajasta poikkeava aika näyttäisi realisoituvan aika-avaruuden neljännellä akselilla.
Toisaalta, jos kaikki maailman hetket ovat olemassa jossakin aikahorisontilla herää uusia kysymyksiä siitä, mitä tämä tarkoittaa yksilön olemassaolon ja aikamatkustuksen mahdollisuuden kannalta.

Seuraavaksi ehdotan että luette ajanvietteeksi Stephen Hawkingin Ajan lyhyen historian, minkä jälkeen voitte rauhassa rentoutua katsellen kuinka aika kulkee ohitsenne.

Kuolema

Koska nyt on puhuttu jo reilu vuosi elämästä on katse hyvä kääntää välillä aivan toiseen suuntaan. Vai onko kuolema sittenkin vain erittäin tärkeä osa elämää? Puhummeko tai vaikenemmeko yhdestä vaiheesta olomuotojen välissä vai yksilön olemisen ehdottomasta lopusta?

Vastausta etsiessä on hyvä lähteä aivan alusta ja määritellä kuolema. Wikipedian (älkää kivittäkö maallikkosanakirjan käyttäjää) määritelmän mukaan kuolema on "on täydellinen ja pysyvä elintoimintojen päättyminen eläimillä, kasveilla ja muilla eliöillä. Toisin sanoen biologinen elämä loppuu kuolemaan."

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta todellisuus on tästä kaukana. Onko esimerkiksi aivokuollut kuollut vai elävä? Entä miten monimutkainen elämänmuodon tulee olla että voisimme ajatella sen kuolevan? Harva meistä tuskin surisi yksinään uiskentelevan RNA-ketjun kuolemaa, mutta toisaalta sitä voi pitää elämän esimuotona, kykeneehän sekin kopioimaan informaatiota.
Kun ihminen kuolee tämän päättää lääkäri ammattitaidollaan. On todennäköistä, ettei vainaja enää elvy tärkeiden elinten lakattua toimimasta, mutta näitäkin erikoisia tapauksia on sattunut.

Vaikka sydän ja aivot lakkaisivatkin toimimasta, pysyvät useat solut kuitenkin toimintakykyisinä vielä ilmeisen kuoleman jälkeenkin. Aivokuoleman kohdalla ruumiin normaaleja toimintoja voidaan pitää yllä vaikka aivotoiminta ja tietoisuus olisi pysyväti menetetty.















Kuolema odottaa meistä jokaista, ja tietoutta tästä on pidetty yhtenä ihmisen ainutlaatuisena ominaisuutena. Oli näin tai ei, kuolema on aina ollut ihmisyhteisöissä läsnä.
Myöhäispaleoliittista kautta (45 000 - 10 000 vuotta sitten) edeltävältä ajalta ei ole näyttöä siitä, että vainajille olisi hautaamisen lisäksi suoritettu minkäänlaisia rituaaleja ja on todennäköistä, ettei kuolemanjälkeiseen elämään uskottu. Tämän jälkeen hautausrituaalit ovat muuttuneet mitä monimuotoisemmiksi samoin kuin käsitykset siitä, mitä persoonalle kuoleman jälkeen tapahtuu. "Kaikki mitä kuolemasta kuviteltavissa on on kuviteltu", kuten The Concise Oxford Dictionary of World Religions kertoo.

Ehkä ihmiskunnan varhaisimpana aikana on todettu ruumiin hajoavan maahan ja hengityksen, elämän henkäyksen, katoavan tuuliin. Tämä ajatus yhtymisestä takaisin maailmaan on oikeastaan aika kaunis, ja monet vanhakantaiset uskomukset näyttäisivät heijastelevan sitä. Tällainen ajattelu myös kannustaisi tämänpuoleisen elämän arvostamiseen itsessään.
Hyvin vanha näyttäisi toisaalta olevan myös usko tuonpuoleiseen, sillä jo myöhäispaleoliittisella kivikaudella asetettiin hautoihin esineitä ja ripoteltiin punamultaa, ehkä symboloimaan elämää.

Kiinalainen oppinut Konfutse oli aikanaan sitä mieltä, että on turha pohtia kuolemanjälkeisyyttä kun elämässä itsessäänkin on kylliksi päänvaivaa.
Onko koko kysymyksen pohtimisessa siis mieltä? Emme yksinkertaisesti voi saada vastausta siitä, odottaako meitä kuolemamme jälkeen Tuonen musta virta ja lautturi, ikuinen olemattomuus, loputon uudestisyntymien ketju tai kenties Paratiisin ilot tai Helvetin kauhut. Eikö olisi järkevämpää keskittyä elämään tämä ainoa varma elämä hyvin sen sijaan että tekisimme siitäkin kärsimystä keskittymällä liikaa siihen, mistä emme voi tietää?


Sumerien tuhansia vuosia vanha Gilgamesh-eepos kertoo kuningas Gilgameshista, joka kauhistuneena ystävänsä kuolemasta lähtee etsimään ikuista elämää. Valtaosa ihmisistä tekisi varmasti samoin jos sattuisi olemaan esiaikojen myyttinen sankari jolla on yhteyksiä jumaliin.
Gilgamesh näkee matkoillaan paljon mutta ehkä eniten kertoo vanha olutvaimo johon tämä törmää matkallaan Manalaan tapaamaan ikuisen elämän saanutta Utnapishtimia, Sumerien Nooaa. Vaimo lausuu hänelle näin (XI taulu):

Gilgamesh, minnekä kuljet?
Et sinä löydä etsimääsi;
kun jumalat loivat ihmiskunnan,
he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloksi,
ottivat elämän itseään varten.

Gilgamesh, täytä vatsasi täyteen,
iloitse iltaisin, öin ja päivin.
Jokainen päiväsi olkoon juhla,
öin ja päivin tanssi ja leiki!

Olkoot vaatteesi vasta pestyt,
hiuksesi puhtaat, vartesi kylvetetty!
Katso lasta, jonka käsi on kädessäsi,
iloitkoon vaimo sinun sylissäsi!
Tämä on ihmisen osa (……).

(Käännös Jaakko Hämeen-Anttila)

Voiko parempaa elämänohjetta tarjota?


Sitten on vielä tietysti koko maailmankaikkeuden kohtalo. Kuten meillä, on silläkin alku ja kenties loppukin. Oman elementtinsä kuoleman ymmärtämiseen tuo ajan ongelma - joka on jo aivan oma tarinansa.

Tuolla korpikuusen kannon alla...

Minnä kaikki taruolennot ovat menneet?
Vielä vuosisata sitten monet olivat nähneet tai vähintäänkin kuulleet tontun tai maahisen, mutta nykyään sellaista kertova ihminen leimataan vähä-älyiseksi.
Usein sanotaan että urbaanit legendat ja ufohavainnot ovat korvanneet entispäivän vetehiset, kööpelit ja peikot, mutta onko todella näin? Nykyfolklorekin saattaa olla katoavaa kansanperinnettä: uusia urbaaneja lengendoja leviää yhä harvemmin eikä vanhojakaan enää kerrata kaveriporukoissa kuten ennen. Tämä on hälyttävä merkki ammoisista ajoista kerrottujen nuotiotarinoiden jatkumon vaarantumisesta.

Japanilainen sarjakuvataiteilija Mizuki Shigeru on sanonut taruolentojen (yōkai) katoamisen johtuvan sähkövalosta, ja miksei? Nykyinen valaisemiskulttuurimme ei jätä nurkkiin sopivasti pimeyttä tontun tai kummituksen asustaa, toista se oli päreiden aikakautena.
Onko kulttuurimme sitten liian hygienisoitunutta kun etiäisten sijaan nurkissa naristelevat enää korkeintaan tuhoeläimet jotka nekin voi käden käänteessä hävittää? Maahisten ja muiden kannalta on tietysti surullista ettemme jaksa enää välittää niistä, mutta minkälaisen loven omaan maailmaamme tekee tarinoiden puute?

Tietyssä mielessä internet on uusi nuotiopiiri jolla tarinat leviävät. Keskustelufoorumeilla joilla järki ei yleensä varsinaisesti kuki saattavat ihmiset uskaltaa nimettöminä kertoa yllättävän avoimesti henkilökohtaisia yliluonnollisia kokemuksiaan. Tässä vaiheessa skeptikot ja vapaa-ajattelijat kavahtavat varpailleen ja nyrpistävät nenäänsä, mutta omasta mielestäni on aivan se ja sama mikä totuuspohja näillä kertomuksilla on. Hyvä tarina on aina hyvä tarina, ja pieni ripaus mielikuvitusta yleensä tekee siitä vielä vähän paremman.

Hajamieliset

Oletko koskaan tuskastuneena etsinyt avaimia, jotka ovatkin kädessäsi? Entä oletko koskaan ollut heittämäisilläsi ruokailuvälineitä jäteastiaan ruuantähteiden sijaan tai yrittänyt keittää kahvia ilman vettä? Jos olet, kuulut hajamielisiin.

Hajamielisyys on ollut ihmisten seuralaisena kauan. Stereotypiä tiedemiehestä, joka on niin syvällä akateemisissa pohdinnoissaan, ettei kiinnittä tekemisiinsä huomiota ei sekään ole uusi: 500-luvulla eaa. eläneen kreikkalaisen luonnonfilosofi Thaleen kerrotaan kerran tiirailleen tähtitaivasta niin innokkaasti, että putosi kaivoon. Ei siis mitään uutta auringon - tai tähtitaivaan - alla.

Hajamielisen professorin arkkityypin oikeuttavia hahmoja löytyy niin tosielämästä kuin fiktiostakin lukuisia. Thaleen lisäksi heihin lukeutuvat Sir Isaac Newton, Albert Einstein ja vaikkapa Tintin seikkailujen professori Tuhatkauno.
Muun muassa Hajamielisen käsikirjassa on esitetty kiehtova kysymys siitä, tekeekö vuosien tutkimustyö professoreista hajamielisiä, vai saako jokin nimenomaan hajamieliset ihmiset hakeutumaan tieteentekoon.

Hajamielisyys liitetään paitsi tiedemiehiin myös haaveilijoihin. Jos ihminen on aina pää pilvissä, jää arkipäivän havainnointi toisinaan retuperälle ja kadonnutta kirjaa saa etsiä kauan kunnes se löytyy jääkaapista. Itselläni ainakin on tapana käyttää jääkaappia vähän muunkin kuin ruuan säilyttämiseen.

Monet hajamieliset sanovat elävänsä paljon oman päänsä sisällä, mikä ei ehkä tule lainkaan yllätyksenä näiden ihmisten edesottamuksia seuranneille. Hajamielisyyteen kuuluukin sisäisen maailman suunnaton rikkaus, mutta kaikille maailman eskapisteille voisi tehdä hyvää luoda diplomaattisuhteita todellisuuteenkin. Hedelmällisintä varmaankin olisi luova yhteistyö näiden kahden välillä, ja tämän monet arvostetutkin taiteilijat ovat onnistuneet saavuttamaan.

Kömpelyyden tavoin myös hajamielisyys voi toisinaan olla vaarallista. Tyttöystävänsä syntymäpäivän unohtaminen on tietysti vaaratilanne sinänsä, mutta kun huomio liukkaalla säällä eksyy auton ratista universumin syvimpiin salaisuuksiin puhutaan jo todellisista riskeistä. (Pienemmässä mittakaavassahan tällainen "Highway hypnosis" lienee jokaiselle autoilijalle tuttu: pitkällä ajomatkalla saattaa ajaminen muuttua automaatioksi, johon jossakin vaiheessa havahtuu vailla muistikuvaa kaikista matkan vaiheista.)

Hajamielisyyden hyviin puoliin lukeutuu tietysti sen viihdearvo. Kyllähän jälkeenpäin on hauska kavereiden kanssa kertailla, miten jännään paikkaan on onnistunut kirjaston kirjan kätkemään tai kuinka on onnistunut huuhtelemaan kännykkänsä pöntöstä alas. Ikäviä puolia taas on, että kirjastot perivät usein maksuja myöhästyneistä lainoista ja viemäriverkoston syövereihin kadonnutta puhelinta on vaikea saada takaisin. Yhteiskunta ei aina tunnu olevan rakentunut hajamielisiä ajatellen.

Maailmanloppuja ja muinaisia ydinaseita

Blogini 325 päivän olemassaolon kunniaksi ajattelin kirjoittaa lähdekriittisyydestä.

Internet on hieno asia, etenkin jos ajattalee tiedonvälityksen ja haun uskomatonta monipuolistumista sitten World Wide Webin käyttöönoton. Moni sen käyttäjä kuitenkin tuntuu unohtaneen sen tosiaisian, että (periaatteessa) kaikille avoimeen verkkoon voi kuka tahansa kirjoittaa aivan mitä tahansa. Usko painettuun sanaan on jäänyt elämään myös sähköisen sanan kohdalla.

Internet suoltaa aika ajoin mitä kummallisempia meemejä eli hieman geenien tapaan leviäviä kulttuuri-ilmiöitä joista joillekin ei voi kuin nauraa. Miten kukaan olisi niin typerä, että
uskoisi kissoja voitavan kasvattaa lasipurkissa? Tai että USA:n eteläisissä osavaltioissa todella liikkuisi joukko Kiinan kansantasavallan hallitukselle työskenteleviä mustalaisnaisia, jotka ryöväisivät huumatuilta miehiltä näiden kivekset Kiinan mustille markkinoille?

Silti monet uskovat.

Jos ei ole varovainen, netin informaatioryöpyn kritiikitön vastaanottaja uskoo pian, että miljoonia vuosia sitten maassa eli suuria sivilisaatioita jotka onnistuivat tuhoamaan toisensa ydinsodassa, että muinaiset egyptiläiset valmistivat hehkulamppuja, että maailmanloppu tulee vuonna 2012 "kuten mayat ennustivat" piilossa pysytelleen Nibiru-planeetan suistaessa meidät kurssiltamme tai että Jumala haluaa tuhota Suomen homopresidentteineen.

On aina yllättävää huomata, miten vastaanottavaisia me ihmiset olemme tällaisille "faktoille". Jos asialle onnistutaan antamaan looginen selitys, meidän on helppo niellä se. Esimerkiksi hämmästyttävän moni tuttavani on pitänyt täytenä totena väitettä, että "Mustana Raamattuna" tai 6. ja 7. Mooseksen kirjana tunnettu okkultistinen teos todella on alkujaan ollut osa Raamatun kaanonia, josta se keskiajalla on kirkkoisien toimesta poistettu sen sisältäessä liikaa yleisistä uskonkappaleista poikkeavia oppeja.
Kummallista sinänsä, että kyseisen Mustan Raamatun kaksi kirjaa ilmestyivät ensimmäisen kerran ihmisten tietoisuuteen vuonna 1849, eikä edes Qumranin kääröissä, jotka ovat vanhimmat säilyneet raamatulliset tekstit, ole mitään näihin viittaavaakaan. Varhaisimmat vuoden 1849 version lähteet on tosin onnistuttu ajoittamaan 1700-luvun Saksaan. Musta Raamattu koostuu loitsuista ja taikamerkeistä, jotka on piirretty valkoisella mustalle pohjalle, mikä näin ollen sotii koko "muun" Raamatun rakennetta vastaan. Se on oletettavasti itsensä Mooseksen kirjoittama, mutta kumma kyllä iso osa sen raamatullisista ilmauksista juontuu Uudesta testamentista. Ehkä Mooses oli aikaansa edellä?

Internetin sisällöstä on usein aivan mahdotonta tietää, kuinka suuri osa siitä on totta. Monet nettikirjoittelijat ovat myöntäneet keksineensä omaa elämäänsäkin koskevia tarinoita, mutta toisaalta emme voi tietää pitääkö tämäkään paikkaansa. Toisin kuin tieteellisesti kumottavissa olevien väitteiden kohdalla, on subjektiivisia kertomuksia vastaan vaikea esittää argumentteja etenkin, kun väitteet yleensä kirjoitetaan anonyymisti. Tämän jälkeen alkaa miettiä, mitä oikeastaan voimme tietää - onhan aina se salaliittoteorian mentävä mahdollisuus, että meitä todella vedetään nenästä.

Vaan mistäs minä tiedän. Ehkä historiantutkimuksen takana on joku kieroutunut järjestö joka tarkoituksellisesti johtaa koko ihmiskuntaa harhaan. Ehkä maapallo onkin 6000 vuotta vanha ja vuonna 2012 parhaiten nauraa se suunnaton joukko ihmisiä, joka pitkään tiesi tuhon olevan tulossa.

Käytin tämän kirjoituksen tietolähteenä internettiä - täysin kritiikittömästi.

Allekirjoittanut on Baijerin Illuminatin ja FBI:n yhteistyöllä aivopesty tuottamaan blogin lukijoille harhaanjohtavaa aineistoa.

Kömpelöt

Heille elämä on jatkuvaa seikkailua. Vaara vaanii heitä kaikkialla minne he menevätkin, ja heidän on jatkuvasti ennakoitava liikkeitä, joilla maailma yrittää heidät selättää.
He ovat kömpelöitä.

Myönnän kuuluvani niiden ihmisten ryhmään joille jokainen huonekalu on mahdollinen vihollinen ja joilla on tapana kompastua kynnykseen aina kun siihen on tilaisuus. (Suosittelen muita kömpelöitä välttämään siperialaisia jurttia tai japanilaisia pyhättöjä, missä kynnykselle astuminen - saati sen päälle kaatuminen - saa isännät pahalle päälle.)
Jatkuvaa onnettomuusalttiutta ja oman kehon hallitsemattomuutta voi toki selittää monella seikalla, kuten murrosiän nopeassa kasvussa jälkeenjääneellä motoriikalla, mutta omaan fysiikkaan liittyvää ilmiötä kiinnostavampaa kömpelyys on kulttuurisesti tarkasteltuna.

Kömpelöitä ihmisiä kohdellaan yleensä lempeästi; heitä pidetään lupsakoina ja heidän edesottamuksistaan koetaan myötätuntoa.
Toisaalta kulttuurimme ihailee atleetteja ja kehonsa hallitsevia sirkustaiteilijoita, kömpelyys on negatiivista ja jopa vaarallista. On totta, että harjoittelulla omaa ruumista ja ympäristöään on mahdollista oppia hallitsemaan, mutta jääkö kömpelyys ominaisuuksien välisessä kilpailussa jalkoihin epäsosiaalisuuden lailla?

Nuorten ja lasten maailmassa asenne on selvä: kömpelöt ovat toissijaisia, mikä usein johtaa kiusaamiseen - etenkin silloin kun kömpelö henkilö ruumiinrakenteeltaan ei mahdu keskiverron mittoihin. Alakoulun ensimmäisillä luokilla kovat urheilukundit voivat saavuttaa jopa jonkinnäköisen diktatuurin kömpelöiden lajitoveriensa suhteen.

Voiko kömpelyys silti olla myös positiivista? Monet kansat ja uskonnot tuntevat erilaisia veijarijumalia, jotka voivat olla hyvinkin ärsyttäviä, irvokkaita, epäsovinnaisia - ja kömpelöitä. Näillä jumalilla on kuitenkin aina paikkansa yhteisössä: he osoittavat huumorin merkityksen ja asioiden oikeat suhteet niin ihmisille kuin jumalillekin. He voivat olla myös voimakkaita suojelijoita, jotka torjuvat maailman ja elämän vaaratilanteet. Veijarijumalat ovat elämäniloisia tämän maailman ja hetken olentoja, jotka eivät huomisesta piittaa.

Ehkä kömpelöissä ihmisissä piilee samanlaista voimaa. Ehkä oman kömpelyytensä kautta he näkevät maailmassa asioita, joita muut eivät huomaa. Sanoohan Kungfutsekin, että "kunniakkainta ei ole olla kaatumatta, vaan nousta aina kaaduttuaan". Kömpelöt ihmiset voivat todistaa tästä, sillä eihän elämästä tulisi mitään, jos ensimmäisen kynnyksen jälkeen luopuisi leikistä.

Pimeys

Hämy, hämärä, pimeä, synkkyys, mustuus. Joka yö koittaa se hetki, kun taivaansini vaihtuu illanhämärään ja lopulta sysipimeään. Mikä pimeässä, valon puutteessa, on erikoista?

Pimeys syöpyy ja sulautuu alitajuntaan.

Ajattelepa istuvasi yksin keskellä pimeää metsää leirinuotiolla. Mitä on ympärilläsi? Et osaa sanoa, onko pimeys loputon, vai päättyykö koko maailma muutaman askelenmitan päähän nuotion kajosta – sinne, minne näkö ei enää yllä. Aistisi herkistyvät, yö käy yhä todemmaksi. Jokainen ääni, jokainen rapsahdus ja linnunhuuto saa varuilleen. Pimeä voi kiinnostaa, mutta harvoin tekee mieli poistua nuotion turvallisesta hehkusta. Missä päättyy nuotion valo, siinä päättyy tuttu ja turvallinen. Siitä alkaa mielikuvituksen ja hämärän liitto.

Rationaalisuus karisee ja alkukantaisempi minä ottaa yön edessä vallan. Kaikki hirviöt ja painajaiset mitä mielemme luo vaanivat juuri siinä, aivan lähellämme, siinä missä valo päättyy ja loputon pimeys alkaa. Juuri siinä, mihin emme tohdi katsoa pelätessämme, että kuvitelmat äkisti muuttuvat tosiksi. Pimeys hälventää todellisuuden.

Emme ehkä osaa määritellä itsellemmekään mitä pimeässä pelkäämme. Kaikki vieras on outoa ja sysimusta yö voi muuttaa tutunkin paikan oudoksi, vaaralliseksi. Kun antaa pimeässä pelon hiipiä mieleensä, vyöryvät päälle saman tien kaikki ikävät asiat, lapsuuden kummitusjutut ja uutisten synkät otsikot. Ei tarvitse kuin hetken lietsoakseen itsensä pakokauhun partaalle. Kauhu ja pimeys kuuluvat yhteen, koska pimeässä annamme piilevän pelkomme kasvaa möröksi.

Pimeys luo myös loputtoman mahdollisuuuksien meren. Kun hahmot sulautuvat osaksi yhtä ja samaa hämärää havahdumme mahdollisuuteen, että tuo nimenomainen hämärä voi myös muotoutua miksi hahmoksi tahansa.

Pimeänpelko voi ajaa hulluuden partaalle mitä kirkasjärkisimmän ihmisen ja jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten typerä oli antaessaan mielikuvitukselle siivet. Toisaalta on tavattoman surullista käyttää noita siipiä vain synnyttämään kauhua, sillä pimeä ei ehkä ole kovin kaukana luovuudesta. Jokaiselle taiteilijasielulle voisi tehdä hyvää joskus seisoa keskellä synkeintä yötä ja ottaa vastaan se, mitä rajoittamaton mieli tohtii varjoista loihtia. Tietenkään ei ole väärin valita pimeässä harhailun sijaan nuotiotulta, joka mieluiten palaa turvallisesti kotitakassa pimeydeltä suojaavien paksujen seinien sisällä. Siellä voi pelolle ja pimeälle jo nauraakin.

Mullan, soran, betonin ja tietoisuutemme alta

Ihminen jättää aina toiminnastaan merkkejä. Näitä menneisyyden jäänteitä on ympärillämme niin paljon, että niiden kaikkien tutkiminen, saati täydellisen kokonaiskuvan muodostaminen niistä on mahdotonta. Arkeologia on kuitenkin tiede, joka tavoittelee tätä päämäärää kohti - sen tehtävä on takoa sirpale sirpaleelta menneisyyden kappaleista kokonaisuus, kuva siitä, mitä ihmisenä oleminen tarkoitti satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia vuosia sitten.

Arkeologiaa voisi pitää siinä mielessä toimivana kioskitieteenä, että se pyrkii kohti mahdotona: sen tutkittavat henkilöt ovat kuolleet ja näiden jättämien materiaalisten jäänteiden avulla tulisi selvittää, minkälainen näiden subjektiivinen kokemus maailmasta on ollut. Helpompaa olisi kysyä tarot-korteilta tai pyytää meediota ottamaan menneisyyden ihmisiin yhteys, mutta arkeologiasta tekee tieteen se, että se itsepintaisesti jättää tällaiset potentiaaliset vaihtoehdot hyödyntämättä.

Tuskin muinaisuudenkaan ihminen ymmärsi ja tunsi täysin aikakautensa maailmaa. Emme taida itsekään olla tietoisia kaikista oman aikamme ilmiöistä, brändeistä ja alakulttuureista. Voiko olettaa, että kulttuurissa elävä henkilö on väistämättä oman kulttuurinsa ekspertti?
Jotkin arkeologiset löydöt ovat niin marginaalisia, että olisi kummallista ajatella niiden kuuluneen aikakautensa ihmisten elämään keskeisinä elementteinä - paitsi tietysti jos tulkitsemme ne rituaaliesineiksi, mahdollisesti koko esihistoriallisen kulttuurin pyhimmiksi objekteiksi. Totta kai muinaisen, alkukantaisemman ihmisen maailma oli täynnä barbaarista uskonnollista symboliikkaa, jota meidän sivistyneiden nykyihmisten on vaikea ymmärtää. Ilmeisesti tämä on erityisen haastavaa arkeologeille, joille uskonto on perinteisesti ollut kirosana tai yleisteippi, jolla peitetään kaikki teorioiden aukkokohdat.

Jos maailma pysyy samanlaisena, tulkitsevat tulevaisuuden arkeologit ehkä nykyisten ostosparatiisiemme jäänteet alkukantaisen ihmisen pyhätöiksi. Niihin on sitten käyty uhraamassa kummallisia pyöreitä metalliesineitä, joita löytyy lähes kaikista ihmisyhteisöistä - selviä votiivilahjoja. Samaan omituiseen kulttiin kuuluivat varmaankin metallinhohtoiset, keskeltä reijitetyt kiekot. Erään, tiedeyhteisössä ei kovin arvostetun teorian mukaan näille kiekoille olisi kyetty tallettamaan ääntä, jota näiden yhteydestä toisinaan löydetyt eriskummalliset alkeellisella sähkötekniikalla toimineet laatikkomaiset rituaaliobjektit olisivat kyenneet toistamaan. Ehkä yksinkertaiset 2000-luvun ihmiset uskoivat näin kuulevansa jumaltensa äänen.

Edit 17.10.2009: Mikäli arkeologiaa sivuavat blogitekstit kiehtovat enemmän, suosittelen kurkistamaan arkeologia-aiheiseen blogiini http://mullanalta.blogspot.com/

Eläköön samanlaisuus

Ihmisellä tuntuu olevan pakonomainen tarve vertailla omaa käytöstään muiden käyttäytymiseen. Näin vertailemalla ihminen luo itselleen täysin todellisuutta vastaamattoman 'normaaliuden' käsitteen, jonka kautta hän määrittää suhteensa muihin tai ennemminkin näiden muiden suhteen meihin.

Lajin ja elämän säilymisen kannalta tällainen menettely tuntuu järkevältä. Jos joukko ihmisiä käyttäytyy tuhoisasti itseään ja muita kohtaan, on yhteisön kannalta hyödyksi puuttua näiden poikkeavaan toimintaan tai vähintäänkin välttää näitä. Viime vuosina on ollut myös trendinä tulkita ihmiskunnan historiaa erilaisten tautien kautta. Tästä näkökulmasta normaalista poikkeava yksilö saattaa olla sairas ja tällaisen yksilön vältteleminen toimii suojakeinona tartuntatauteja vastaan. Normaaliuden käsite palvelee siis hyvin tarkoituksettoman evoluution päämääriä.

Kun ajattelee normaaliutta näin rationaalisesti unohtaa helposti ne, jotka sitten poikkeavat siitä, minkä me miellämme normaaliksi. Ne toiset.
Normaaliuden huono puoli on, että se helposti synnyttää kärjistettyjä stereotypioita joihin ihmismieli niputtaa 'epänormaaleja' ihmisiä. Monet suuretkin konfliktit ja toisaalta paljon syvemmällä vellova syrjintä ja ymmärtämättömyys muita kohtaan ovat, ainakin osittain pohjimmiltaan tällaisen yksinkertaisen päänsisäisen menettelyn seurausta.

Ihminen tarvitsee stereotypioita ja yleistyksiä kyetäkseen toimimaan tehokkaasti tässä maailmassa, mutta aina kun stereotypian sekoittaa todellisuuteen tulisi pysähtyä miettimään. On helppoa muttei inhimillisesti kestävää arvioida toista tämän ulkomuodon, asusteiden, sukupuolen, ja niin edelleen mukaan. Suuren ongelman muodostavat joukot, jotka nimittävät itseään meiksi. Me suljemme muut oman ympyrämme ulkopuolelle ja valitettavan usein pönkitämme oman ympyrämme sisäisiä uskomuksia ja ennakko-oletuksia. Tämä koskee niin pieniä kaveriporukoita kuin kokonaisia kulttuureja ja kansakuntia.

Normaaliuden käsitteen voi oikeastaan jakaa kahteen luokkaan. On olemassa normatiivista normaaliutta, jossa yksilö nähdään normaaliksi tämän noudattaessa yhteisönsä pelisääntöjä eli yleisesti hyväksyttyjä normeja. Toisenlaista normaaliutta edustaa tilastollinen normaalius, jonka mukaan normaalia on toimia kuten enemmistö toimii. Tässä valossa yhteisön arvojen, kuten pyytettömän lähimmäisenrakkauden ajamat ihmiset ovat epänormaaleja; enemmistö toimii eri tavalla. Hassua on, että normista voi poiketa moneen suuntaan: toisia poikkeajia, kuten tyranniaa vastaan nousseita tai asiansa puolesta kuolleita marttyyreita saatetaan pitää yhteisön sankareina, kun taas perinteenrikkojia, vaikka erilaisia uskonnollisia alaryhmiä voidaan halveksia. Kaikki epänormali ei yhteisön silmissä siis kuitenkaan ole pahaa, siinä voivat jopa tiivistyä yhteisön unelmat: kenties ihminen joka jättää sikseen normien asettamat rajat tekee juuri sen, minkä valtaosa yhteisöstä haluaisi tehdä, mutta syystä tai toisesta ei tähän kykene.

Vaikka vierailemalla jokavuotisessa Ropecon-tapahtumassa Espoossa voi saada hyvän kuvan siitä, mihin suuntiin yleisesti yhteiskunnassamme epänormaali voi venyä. Katsellessa saman käsitteen, roolipelien, perässään vetämää moninaisuutta yhtä pitkistä kuin leveistä rasvatukkaisista silmälasipäistä upeisiin asuihin sonnustautuneisiin suippokorvaisiin haltioihin toisaalta huomaa, että näinkin paljon ulkoisesti toisistaan poikkeavat ihmiset loppujen lopuksi ovat oman ryhmänsä sisällä aivan normaaleja. Vaikka normaaliuden käsitteellä on käyttönsä, se on loppujen lopuksi abstrakti: tuskin on yhtäkään ihmistä, joka todellisuudessa olisi se keskiverto Matti Korhonen kahden lapsensa, melko onnellisen avioliittonsa ja keskiluokkaisen tasapalkkaisen työnsä kanssa. Samanlaisuus ja normaalius ovat hienoja asioita, niiden kautta voi itsensä johonkin samastaa, mutta toisaalta yhtä lailla hienoa on epänormaalius. Ihmiselle kuuluu vapaus elää toisin ja toisaalta yhteiskunnan on mahdotonta kehittyä jos kaikki ovat samaa mieltä asioista. Jonkun on aikaansaatava muutos.

Roolipelaajan on helppo ymmärtää toiseus ja samanlaisuus. Kun välillä sijoittaa itsensä toisen rooliin alkaa hahmottaa yhteiskunnan roolipelin. Todellisuudesta kieron tekee se, että tässä roolipelissä hahmoa ei voi vaihtaa. Se on elinikäinen pesti ja siihen on vain sopeuduttava. Sopeutumisen voi kuitenkin tehdä monella tapaa, eikä se tarkoita kohti normaaliutta pyrkimistä. Onneksi meillä on erilaisuus.

Χριστός Ανέστη!

Kristus nousi kuolleista!
Pääsiäisyön ortodoksijumalanpalvelus on mielenkiintoinen kerrostuma vuosituhantisia perinteitä, kreikkalaista ja slaavilaista, bysanttilaista ja vielä vanhempia traditioita - välähdyksiä hellenistisestä maailmasta.

Kirkon kiertäminen tuohus väristen kädessään palaen on kuin yksilöllisyys menettäisi merkityksensä. Samoin karisevat analyyttisyys ja ennakkoluuloisuus liturgian verkkaisesti kulkiessa eteenpäin osien toistuessa, kerran, toisen... Ei ole vaikea antaa olla ja yhtyä ylösnousemusta ylistävään kuoroon ja olla hyväksytty - tai oikeastaan unohtaa koko oleminen ja hyväksynnän etsiminen. Siinä vaiheessa ei ole merkitystä sillä ovatko uskon kohteet totta, vaan päällimmäiseksi nousee puhdas, kohteeton usko, joka ei tarvitse todisteita tai todisteluita kenellekään.

Kristinuskon eittämättä vetävä tarina ei kuitenkaan syntymaailmassaan ollut millään tapaa uusi tai edes omaperäinen. Kristinuskon pyristellessä ensiaskeliaan oltiin Egyptissä ja vuosituhannet palvottu kuoleman voittanutta Osirista, jonka ympäri Egyptiä levitetyt ruumiinkappaleet tämän vaimo Isis keräsi kokoon ja sai tämän herätettyä henkiin. Onko tässä aineksia Lemminkäis-myyttiinkin?

Osiriksen ylösnousemus oli myös vuodenkiirtoon liittyvä tapahtuma: joka vuosi Niilin tulva laski ja Osiris "kuoli" – viljansiemenet kylvettiin. Tätä seurasi ylösnousemus ja kasvukausi, jonka Osiris soi manalan herrana ja jota juhlittiin nauttimalla eräänlaista ehtoollista – leipää Osiriksen ruumiina ja olutta tämän verenä. Osiriksen ajateltiin luonnon henkiinheräämisen lisäksi myös ylösnousemuksellaan suoneen ihmisille elämän kuoleman jälkeen, ei siis mikään vieras idea läntisessä kristillisessä kulttuurissa varttuneelle.

Muitakin yhtymäkohtia kristinuskoon on, kuten Isiksen neitseenä raskaaksi tuleminen ja valtaannousseelta Osiriksen veljeltä Setehiltä pakeneminen kaislikkoon, missä Horus-jumala saa syntynsä. Horus voittaa Setehin ja palauttaa maailmanjärjestyksen. Edelleen Egyptin koptilaisissa kirkoissa saattaa nähdä ikoneita joissa Kristus seivästää Saatanaa esittävän lohikäärmeen - kuva-aihe on tismalleen sama kuin muinaisegyptiläisten temppeleiden aihe jossa Horus seipäällä voittaa Setehiä edustavan virtahevon.

Osiriksen ohella messiaanisten hahmojen lista on pitkä: Kreikassa Orfeuksen kultin surmattu ja ylösnoussut ylijumala Zeun poika Dionysos Zagreus, Adonis, Mesopotamiassa Dumuz/Tammuz... Myös Mithran kultti on ollut lähellä kristinuskoa: sen keskeinen hahmo, joulupäivänä syntynyt Mithra, mahdollisti iankaikkisen elämän surmaamalla pyhän härän, asetti ehtoollisen ja nousi ylös taivaisiin. Kirkkoisä Tertullianus kuvasi mithralaista ehtoollista "paholaismaiseksi jäljitelmäksi eukaristiasta". Uskon ydin oli ihmeessä, jossa Mithra surmasi pyhän härän synnyttäen elämän uudestaan: Mithra ja auringonjumala Sol kuvattiin usein syömässä härän lihaa ja juomassa tämän verta, minkä jäljittelemisen leivällä ja viinillä uskottiin tuovan iankaikkisen elämän tavallisen uskovankin saavutettaviin. Alkukirkossa Mithraa pidettiin Antikristuksena, joka oli tullut maailmaan edeltä horjuttamaan uskoa tulevaan oikeaan Kristukseen. Tuhoamisvimmassaan varhaiskristityt valitettavasti samalla tekivät nykytutkijalle harvinaisen vaikeaksi luotettavan tiedon keräämisen mithralaisuudesta.

Yksi asia kristinuskossa kuitenkin poikkeaa muista helleenisistä, mesopotamialaisista ja egyptiläisistä ylösnousemuskulteista: Jeesus Nasaretilainen on ollut todellinen historian henkilö. Mutta ajatus ylösnousemuksesta ei ollut vieras juutalaisillekaan: 2000 vuoden takaisen Gabrielin ilmestyssteelan tekstissä arkkienkeli julistaa ilmeisesti vuonna 4 eaa. roomalaisten surmaamalle juutalaiselle kapinajohtajalle Simonille tämän nousevan kuolleista kolmen päivän kuluttua. Kristinusko oli syntyessään ajan hermolla.

Kristinusko ei siis suinkaan syntynyt tyhjästä minään uutena ideana, vaan kuten muillakin Kirjan uskonnoilla, on sillä takanaan pitkä helleeninen kulttuuritausta, ikivanhasta juutalaisesta traditiosta puhumattakaan. Rikas tausta ei kuitenkaan taida lainkaan vähentää sen painoarvoa, päinvastoin. Omasta mielestäni on hienoa ainakin jollakin tasolla olla osa vuosituhantista kulttuurijatkumoa, jossa uskovaisten elämä jatkuu näiden kuolemankin jälkeen – ainakin osana kulttuurievoluutiota sinä jälkenä, jonka he perinteen välittäjinä ja uudistajina ovat siihen jättäneet.

En ole ortodoksi, mutta yhtä kaikki tuohus tuoksuu silti ylösnousemukselta.

"Tämä lause on epätosi"

Selaan katseellani kuumeisesti tieto-opista kertovaa filosofiankirjaa. Jollakin mystisellä tavalla aivojeni hermokytkökset avaavat järkyttävää vauhtia kirjaimiksi kutsumiamme symboleja avaten nopeaa tahtia kokonaisia sanoja ja lauseita ilman, että minun tarvitsisi nähdä tavatonta vaivaa. Yksittäisten kirjainten muodostama teksti, jota nytkin kirjoitan, on kieltä. Kieli on looginen järjestelmä, jossa äänteet muodostavat ymmärrettäviä symboleja, jotka välittävät informaatiota kieltä ymmärtävältä toiselle. Tavattoman nerokasta, kun sitä tarkemmin ajattelee.

Mutta kieltä analysoidessaan törmää väkisinkin eräisiin kysymyksiin, jotka eivät ole kovin pieniä. Päin vastoin, nämä kysmykset koskettavat koko olemassaolomme ja olemuksemme juuria siinä määrin, että ihmiskunta on pyrkinyt ratkomaan niitä vuosituhansien ajan. Siis, missä määrin kieli kertoo todellisuudesta?

Arkisen ajatuksen keskellä helposti ajattelee korrespondenttisesti kielen vastaavan todellisuutta täydellisesti. Sana "kala" viittaa kalaan, "ahven" ahveneen ja "Ossi-kultakala" lasimaljassaan tyytyväisen kielifilosofiasta tietämättömänä uiskentelevaan kultakalaan nimeltä Ossi.

Mutta onko se todella näin yksinkertaista? Monet filosofit ovat väittäneet, ettei ole. Jos kieli kykenee sisältämään otsikon kaltaisia virheellisiä lauseita, tarkoittaako se, että totuus on yhtä lailla vääristynyt? Entä mihin viittaamme puhuessamme transsendenteista käsitteistä, kuten "sielu", "jumaluus" tai vaikkapa "ikuisuus", saati sitten "ei-mikään"? Tällaisia olioita ei varmasti kukaan tiedemies löydä ainakaan tieteellisen tutkimuksen tarjoamin keinoin, vaikka ne selkeästi ovat jollakin tavalla olemassa ainakin kielen viittauskohteina. Jos todellisuutemme ei kuitenkaan sisällä tällaisia olentoja sen paremmin kuin täydellisiä tasasivuisia kolmioita tai Tylypahkan koulua, joihin kielessä kuitenkin viittamme, herää kysymys, vastaako kielenkäyttömme todella kokemusmaailmaamme.

Mielenkiintoisemmaksi menee, kun otamme esiin esimerkiksi T. Kuhnin tieteenfilosofiasta tutun konstruktivismin käsitteen. Kuhn katsoi tieteellisen tutkimuksen rakentavan tutkimansa maailman. Samalla tavoin voisi ajatella kielen rakentavan oman maailmansa sen sijaan, että se suoraan viittaisi mihinkään todelliseen.

Jälleen arkikäsitys kertoisi meille hieman toista. Totta kai me näemme puut ja pöydät, talot ja ihmiset ympärillämme. Vaikka olisimme kuuromykkiä, me näkisimme ne. Ajatus siitä, että ne olisivat vain kielen ja mielen rakenteita, tuntuu suorastaan naurettavalta. Mutta toisaalta, ovatko nämä talojen ja puiden kaltaiset oliot kielemme ulkopuolisia? Onko meidän mahdollista ajatella niitä ilman yhteyttä kieleen? Loppujen lopuksi meidän on mahdotonta yrittää kurottaa mielen tuolle puolen. Meillä on käsite valmiina jokaiselle oliolle, eikä meidän ole mahdollista kuvitella mitään tämän kielijärjestelmän ulkopuolista. Martin Heideggerin sanoin, kieli on avaavaa ja sulkevaa. Se avaa meille oman maailmansa, mutta siinä samassa kun väitelause, tai lause ylipäätään on sanottu, se rajaa pois kaikki muut vaihtoehdot. Lauseet ja kieli ovat absoluuttisia kaikessa muuttuvaisuudessaan, ja niiden orjiksi meidän lienee tyytyminen.

Ehkäpä tähänkin kielelliseen otokseen käytetyn ajan olisi voinut hyödyntää vaikkapa runon kirjoittamiseen.

Keskustelu

Ajattelin vähän harjoitella kirjoitustaitoa näin esseekokeen hiljalleen hiipiessä kohti.
- Ai oikein ajattelit?
- Ei tästä pitänyt tulla dialogia.
- Ja silti kirjoitat sellaista?
- Hyst. Vai onko tämä sittenkin vain monologi jos se koostuu täysin abstraktista sisäisestä keskustelusta?
- Minä en kyllä löydä sitä sinun abstraktiuttasi. Sisäisestäkin keskustelusta voi olla montaa mieltä.
- Hmm. Perin harmillista ettei hallitse omia teksejään. Varsinkin, jos ne hyökkäävät vastaan noin aggressiivisesti.
- Jos ei miellytä niin herra voi lopettaa kirjoittamisen.
- En minä nyt sillä.
- Jahas. No jos et olisi lähtenyt raapustamaan luovaa dialogia, mitä olisit mahdollisesti halunnut kirjoittaa?
- Ei minulla varsinaisesti ollut suuria suunnitelmia. Ehkä jonkinnäköinen pakina? Kirjoitin kyllä aikanaan myös kolumneja lehteen, vaikkeivat ne ehkä olleetkaan mitään kirjallisia helmiä...
- Ai nyt sitä oikein esitetään vaatimatonta. Mikset saman tien ryhtynyt luomaan jotain kaunokirjallisempaa, niinkuin romaania? Tai novellia, novellit ovat hyviä.
- Mistäs sinä sen tiedät? Ja nyt kun keskustelemaan ruvettiin, niin viilataan sitten pilkkua oikein hiomalaikalla. Kenen kanssa minun on oikeastaan kunnia käydä tätä kirjallista diskurssia?
- Itsesi.
- No tämä nyt ei auttanut oikein puusta pitkään.
- Joka kuusen kurkottaa, se katajaiseen kapsahtaa.
- Tuo idiomi nyt ei oikein sopinut tähän.
- Eivätkä nuo sinun sivistyssanasi sovi yhtikäs mihinkään.
- Anteeksi.
- Lopeta tuo typerä nöyristely.
- Totta kai, heti.
- ...
- Mitä sinä odotat minun vastaavan?!
- Vaikkapa jotain, mikä olisi osoittanut sinun sisäistäneen asian vähän paremmin. Mutta mitä sinä toisaalta odotat minun vaativan? Itsehän sinä tätä kirjoitat.
- Tämä keskustelu alkaa käydä pelottavaksi.
- Totta. Oma ihmisyytemme ja itsessämme tuntema syvä toiseus on joillekin ylitsepääsemättömän pelkotilan aihe.
- En tiennytkään että sinussa piilee pieni filosofi.
- Mistä tiedät että minussa piilee? Vaiko sinussa? Jos kaikkea voidaan epäillä, miten voimme olla mistään varmoja? Entä jos minä kirjoitankin ja sinä olet vain tämän tekstikatkelman sisäinen, hetkellinen luomus?
- Pelottava ajatus.
- Ehkä onkin siis viisainta lopettaa ajattelu. Itse asiassa teen niin nyt.
- Eikös tuo ole aika radikaali päätös?
- ...
- Jaaha.