Suudellaan

"Elämä on pitkä puutelista, se silloin tällöin täyttyy suudelmista" lauloi Gösta Sundqvist aikanaan. Näitä suudelmia voikin sitten olla monenlaisia lempeästä iltasuukosta kiihkeään kielisuudelmaan tai kavaltavaan juudaksensuudelmaan. Pääasiassa suudelman antaminen on erittäin positiivinen, äärimmäisen henkilökohtaista läheisyyttä ilmaiseva teko. Ja onhan pussailu pääsääntöisesti ihmisten mielestä kivaa.

Jos pureudutaan suutelemiseen kylmän kielitieteellisesti, on kyseinen verbi suomen sanastossa kovin nuori. Lönnrot johti siitä substantiivin "suudelma" vasta vuonna 1836. Mutta miksi juuri kansalliseepoksemme isä?
Koska Suomesta piti rakentaa kulttuurimaa ja ulkomaisessa kaunokirjallisuudessa vilisi ennestään tuntemattomia sanoja; olihan myös tärkeää osata antaa kohteliaita käsi- ja poskisuudelmia.

Suudeltu on kuitenkin maailman sivu, ja vanhempaakin etymologiaa rakas äidinkielemme tuntee: Mikael Agricola käytti Raamatunkäännöksessään termiä "antaa suuta", mutta on mahdollista, että hän keksi ilmaisun itse. Ilmeisesti vanhakantaisempi "antaa muisku" ei oikein kuvannut Juudaksen suudelman luonnetta, vaikka kuvaakin hyvin rakkaudenosoituksesta syntyvää ääntä. Kansanrunoudesta löytyy myös ilmaisu "suikata suuta".


Mielenkiintoista taas on, että vaikka suuteluun suhtaudutaan myönteisesti ei sitä kohtuuttoman vapaamielisessä Suomessakaan sovi harjoittaa missä vain. Tämän paljasti city-lehden tutkimus, johon vastanneista 98% mielestä kotibileissä saa kumppaniaan suukotella, mutta vain 23% mielestä tämä on hyväksyttävää lasten vanhempainillassa. Bussissa pussailun sen sijaan sallisi kyselyn mukaan 77%.
On siis ilmeisen suuri väli sillä, missä kontekstissa ja tilassa suutelu tapahtuu. Kaikkein sallittavinta suutelu vaikuttaisi olevan kahdenkeskisissä tilanteissa, kun ketään muuta ei ole näkemässä. Tämä on aivan ymmärrettävää, sillä onhan suudelma rakkaudenosoituksena erittäin voimakkaasti vain kahden ihmisen välinen, julkisessa tilanteessa kovin antaumuksellinen suutelu saa ulkopuoliset hämmentymään. Etenkin körmyniskaisen suomalaisen on vaikea keksiä minne katseensa ohjaisi.
Suudelma on myös kulttuurintutkijoiden rakastama esimerkki siitä, miten jokin asia koetaan saastaiseksi vain kun se on väärässä paikassa. Harvaa tuskin kuvottaa ajatus syljen sekoittumisesta oman kullan kanssa suuteloidessa, mutta ajatus siitä että ventovieras sylkäisee suulle on jo aika monesta epämiellyttävä.

Kaikki eivät kuitenkaan suutele. Tiede-lehden mukaan 10% maailman ihmisistä (n.650 000 000) ei milloinkaan kosketa toista ihmistä leipälävellään. Yksi syy näin suureen määrään on suutelemisen kulttuurisidonnaisuus: kaikissa yhteisöissä ei perinteisesti ole suukoteltu. Inuitien ja maorien nenänhierominen ovat tuttuja esimerkkejä suudelmankorvikkeista. Pusuttelu onkin yksi niistä eurooppalaisen hapatuksen muodoista jotka maailmalle ovat levinneet. Tiedä sitten onko se paha asia.

Sanoja märehdittäväksi

Kevennetäänpä vähän. Koska viimeisimmät kirjoitukseni ovat olleet niin pitkiä esseitä vaikeista aiheista niin seuraavaksi lainaan lyhyesti itseäni viisaampia ihmisiä aiheesta elämä. Erään mäkihyppääjän lausahdukset jätän kertomatta.

"Pahat ihmiset elävät syödäkseen ja juodakseen, kun taas hyvät ihmiset syövät ja juovat elääkseen." - Sokrates

"Vanhuus ei ole niin paha asia kun ajattelee vaihtoehtoja." - näyttelijä Maurice Chevalier

"Erehtyyhän lehemäki vaikka on nelijällä jalalla." - Sananparsi Nivalan seudulta

"Parasta tulevaisuudessa on, että se tulee päivä kerrallaan." - Abraham Lincoln ennen erästä pahamaineista teatteripäivää

"Life is a tale, told by an idiot, full of sound and fury, signifying nothing." - William Shakespeare, Macbeth

"Parempi elää päivä leijonana kuin vuosisata lampaana." - Italialainen sanonta

"Elämä on kuolemattomuutemme lapsuusaika." - Goethe

Ja tietysti klassikko Mestari Konfulta:
"Elämä on hyvin yksinkertaista, me vain tuppaamme tekemään siitä vaikeaa."

Tempus fugit

Aika rientää, sanotaan.
Aku Ankka matkustaa aikakoneella ajassa eteen- ja taaksepäin, mutta monille meistä taviksista tunne siitä että aikaa on liian vähän tai että se ei lainkaan etene on turhankin tuttu.

Sen sijaan kun meiltä kysytään, käy meille helposti kuten kirkkoisä Augustinukselle aikanaan: "Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä."

Periaatteessa aika on yksi ihmisen tavoista jaksottaa maailmaansa. Oleelliseksi ajanlasku tuli viimeistään maanviljelykseen siirtymisen yhteydessä, koska oli kriittisen tärkeää tietää milloin oli oikea aika kylvää ja korjata sato.
Alun alkujaan ajanlasku perustuikin luonnollisesti toistuviin ilmiöihin, erityisesti kuun ja auringon liikkeisiin. Taivaalle tiirailu onkin aina kiehtonut ihmisiä, joten senkaltaisten havaintojen että kuun vaiheet kestävät kukin viikon tai että 365 päivän kierron jälkeen aurinko nousee samasta kohdasta eivät varsinaisesti yllätä, mutta ne ovat vaatineet suunnatonta kärsivällisyyttä.

Nykyään tarkimmat aikaa babylonialaisittain kuudenkymmenen sekunnin minuutteina ja kuudenkymmenen minuutin tunteina laskevat kellot eivät kuitenkaan tiiraile aurinkoa vaan perustuvat atomeiden liikkeiseen. Ajanlaskennan perusteet ovat kuitenkin pysyneet samana.

Koska aikaa kyetään näin tarkasti mittaamaan seuraa looginen ajatus että sen täytyy olla olemassa. Mutta sitten seuraa suuri mysteeri: millä tavalla aika, joka ei ilmene kuin viisarien liikkeenä ja aineen jatkuvana muutoksena oikeasti eksistoi?

Tietynlaista aikaa: maailmankaikkeuden kehitys lineaarisesti nähtynä. Kuva WMAPn lehdistöjulkaisu

Klassinen fysiikka näki ajan absoluuttisena, se oli kaikkialla sama. Näin ajateltiin kunnes Albert Einstein suhteellisuusteoriansa myötä päätteli ajan olevan suhteellista kaiken muun mukana. Toisin sanoen mitä nopeammin kappale liikkuu, sitä hitaammin aika sen kohdalla kulkee.
Tästä voimme päätellä että meidän kannattaa juosta koko elämämme, mutta vielä mielenkiintoisempaa on teorian ajalle antama määrittely:
Aika on kyllä todellisuuden osa, mutta sitä voi havainnoida vain osana neljättä, ajan, ulottuvuutta. Aika on tapahtumien välistä etäisyyttä tällä akselilla ja niiden havainnointi on riippuvaista havainnoitsijan suhteellisesta nopeudesta tapahtumaan nähden. Ja näin yksinkertaista asiaa rannekellomme mittaa!

Mutta eipä unohdeta ajan vastustajia. Monet ovat kautta aikain olleet sitä mieltä että aika vain ilmenee meille, se on ihmisen tapa havainnoida maailmaa. Esimerkiksi kreikkalainen luonnofilosofi Parmenides esitti ajan olevan harhaa yhdessä liikkeen ja muutoksen kanssa. Samoilla linjoilla on buddhalainen filosofia ja mm. valistusajan filosofi Immanuel Kant, jonka mielestä aika on yksi ihmisen oleellisista keinoista havainnoida todellista, noumenaalista maailmaa. Sitä, onko aika todella osa havainnoimaamme todellisuutta emme voi tietää.

Olemme kovin tottuneet lineaariseen aikakäsitykseemme, mutta se ei suinkaan ole ainoa jonka ihmiskunta on kehittänyt. Idässä päin syklinen aika on ollut suositumpaa: ajalle ei ole määritettävissä alkua eikä loppua. Tämä ajattelutapa koskee kaikkea olevaa pienimmistä olioista koko universumiin.
Tämä johtaa helposti tiettyyn uskonnolliseen ajatteluun mutta periaatteessahan aika on uskon asia. Se on maailman suurimpia mysteerejä ja eipä ole ihme että uskonnoilla on siitä sanansa sanottavana. Esimerkiksi juutalaisuudessa aika on perinteisesti ajateltu ennaltamäärättyjen asioiden tapahtumaketjuna. "Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla," sanoo Saarnaajakin.

Mutta palataksemme neljänteen aikaulottuvuuteen, on hauska leikitellä ajatuksella siitä, miten tuon ulottuvuuden havaitseva olento näkisi maailman. Miten toimisit, jos havaitsisit kaikki maailman hetket yhtä aikaa? Ei ihme että jotkut sanovat Jumalan asustavan kyseisessä ulottuvuudessa. Samassa mielessä monissa kulttuureissa ajateltu jumalten kuolevaisten ajasta poikkeava aika näyttäisi realisoituvan aika-avaruuden neljännellä akselilla.
Toisaalta, jos kaikki maailman hetket ovat olemassa jossakin aikahorisontilla herää uusia kysymyksiä siitä, mitä tämä tarkoittaa yksilön olemassaolon ja aikamatkustuksen mahdollisuuden kannalta.

Seuraavaksi ehdotan että luette ajanvietteeksi Stephen Hawkingin Ajan lyhyen historian, minkä jälkeen voitte rauhassa rentoutua katsellen kuinka aika kulkee ohitsenne.

Kuolema

Koska nyt on puhuttu jo reilu vuosi elämästä on katse hyvä kääntää välillä aivan toiseen suuntaan. Vai onko kuolema sittenkin vain erittäin tärkeä osa elämää? Puhummeko tai vaikenemmeko yhdestä vaiheesta olomuotojen välissä vai yksilön olemisen ehdottomasta lopusta?

Vastausta etsiessä on hyvä lähteä aivan alusta ja määritellä kuolema. Wikipedian (älkää kivittäkö maallikkosanakirjan käyttäjää) määritelmän mukaan kuolema on "on täydellinen ja pysyvä elintoimintojen päättyminen eläimillä, kasveilla ja muilla eliöillä. Toisin sanoen biologinen elämä loppuu kuolemaan."

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta todellisuus on tästä kaukana. Onko esimerkiksi aivokuollut kuollut vai elävä? Entä miten monimutkainen elämänmuodon tulee olla että voisimme ajatella sen kuolevan? Harva meistä tuskin surisi yksinään uiskentelevan RNA-ketjun kuolemaa, mutta toisaalta sitä voi pitää elämän esimuotona, kykeneehän sekin kopioimaan informaatiota.
Kun ihminen kuolee tämän päättää lääkäri ammattitaidollaan. On todennäköistä, ettei vainaja enää elvy tärkeiden elinten lakattua toimimasta, mutta näitäkin erikoisia tapauksia on sattunut.

Vaikka sydän ja aivot lakkaisivatkin toimimasta, pysyvät useat solut kuitenkin toimintakykyisinä vielä ilmeisen kuoleman jälkeenkin. Aivokuoleman kohdalla ruumiin normaaleja toimintoja voidaan pitää yllä vaikka aivotoiminta ja tietoisuus olisi pysyväti menetetty.















Kuolema odottaa meistä jokaista, ja tietoutta tästä on pidetty yhtenä ihmisen ainutlaatuisena ominaisuutena. Oli näin tai ei, kuolema on aina ollut ihmisyhteisöissä läsnä.
Myöhäispaleoliittista kautta (45 000 - 10 000 vuotta sitten) edeltävältä ajalta ei ole näyttöä siitä, että vainajille olisi hautaamisen lisäksi suoritettu minkäänlaisia rituaaleja ja on todennäköistä, ettei kuolemanjälkeiseen elämään uskottu. Tämän jälkeen hautausrituaalit ovat muuttuneet mitä monimuotoisemmiksi samoin kuin käsitykset siitä, mitä persoonalle kuoleman jälkeen tapahtuu. "Kaikki mitä kuolemasta kuviteltavissa on on kuviteltu", kuten The Concise Oxford Dictionary of World Religions kertoo.

Ehkä ihmiskunnan varhaisimpana aikana on todettu ruumiin hajoavan maahan ja hengityksen, elämän henkäyksen, katoavan tuuliin. Tämä ajatus yhtymisestä takaisin maailmaan on oikeastaan aika kaunis, ja monet vanhakantaiset uskomukset näyttäisivät heijastelevan sitä. Tällainen ajattelu myös kannustaisi tämänpuoleisen elämän arvostamiseen itsessään.
Hyvin vanha näyttäisi toisaalta olevan myös usko tuonpuoleiseen, sillä jo myöhäispaleoliittisella kivikaudella asetettiin hautoihin esineitä ja ripoteltiin punamultaa, ehkä symboloimaan elämää.

Kiinalainen oppinut Konfutse oli aikanaan sitä mieltä, että on turha pohtia kuolemanjälkeisyyttä kun elämässä itsessäänkin on kylliksi päänvaivaa.
Onko koko kysymyksen pohtimisessa siis mieltä? Emme yksinkertaisesti voi saada vastausta siitä, odottaako meitä kuolemamme jälkeen Tuonen musta virta ja lautturi, ikuinen olemattomuus, loputon uudestisyntymien ketju tai kenties Paratiisin ilot tai Helvetin kauhut. Eikö olisi järkevämpää keskittyä elämään tämä ainoa varma elämä hyvin sen sijaan että tekisimme siitäkin kärsimystä keskittymällä liikaa siihen, mistä emme voi tietää?


Sumerien tuhansia vuosia vanha Gilgamesh-eepos kertoo kuningas Gilgameshista, joka kauhistuneena ystävänsä kuolemasta lähtee etsimään ikuista elämää. Valtaosa ihmisistä tekisi varmasti samoin jos sattuisi olemaan esiaikojen myyttinen sankari jolla on yhteyksiä jumaliin.
Gilgamesh näkee matkoillaan paljon mutta ehkä eniten kertoo vanha olutvaimo johon tämä törmää matkallaan Manalaan tapaamaan ikuisen elämän saanutta Utnapishtimia, Sumerien Nooaa. Vaimo lausuu hänelle näin (XI taulu):

Gilgamesh, minnekä kuljet?
Et sinä löydä etsimääsi;
kun jumalat loivat ihmiskunnan,
he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloksi,
ottivat elämän itseään varten.

Gilgamesh, täytä vatsasi täyteen,
iloitse iltaisin, öin ja päivin.
Jokainen päiväsi olkoon juhla,
öin ja päivin tanssi ja leiki!

Olkoot vaatteesi vasta pestyt,
hiuksesi puhtaat, vartesi kylvetetty!
Katso lasta, jonka käsi on kädessäsi,
iloitkoon vaimo sinun sylissäsi!
Tämä on ihmisen osa (……).

(Käännös Jaakko Hämeen-Anttila)

Voiko parempaa elämänohjetta tarjota?


Sitten on vielä tietysti koko maailmankaikkeuden kohtalo. Kuten meillä, on silläkin alku ja kenties loppukin. Oman elementtinsä kuoleman ymmärtämiseen tuo ajan ongelma - joka on jo aivan oma tarinansa.

Tuolla korpikuusen kannon alla...

Minnä kaikki taruolennot ovat menneet?
Vielä vuosisata sitten monet olivat nähneet tai vähintäänkin kuulleet tontun tai maahisen, mutta nykyään sellaista kertova ihminen leimataan vähä-älyiseksi.
Usein sanotaan että urbaanit legendat ja ufohavainnot ovat korvanneet entispäivän vetehiset, kööpelit ja peikot, mutta onko todella näin? Nykyfolklorekin saattaa olla katoavaa kansanperinnettä: uusia urbaaneja lengendoja leviää yhä harvemmin eikä vanhojakaan enää kerrata kaveriporukoissa kuten ennen. Tämä on hälyttävä merkki ammoisista ajoista kerrottujen nuotiotarinoiden jatkumon vaarantumisesta.

Japanilainen sarjakuvataiteilija Mizuki Shigeru on sanonut taruolentojen (yōkai) katoamisen johtuvan sähkövalosta, ja miksei? Nykyinen valaisemiskulttuurimme ei jätä nurkkiin sopivasti pimeyttä tontun tai kummituksen asustaa, toista se oli päreiden aikakautena.
Onko kulttuurimme sitten liian hygienisoitunutta kun etiäisten sijaan nurkissa naristelevat enää korkeintaan tuhoeläimet jotka nekin voi käden käänteessä hävittää? Maahisten ja muiden kannalta on tietysti surullista ettemme jaksa enää välittää niistä, mutta minkälaisen loven omaan maailmaamme tekee tarinoiden puute?

Tietyssä mielessä internet on uusi nuotiopiiri jolla tarinat leviävät. Keskustelufoorumeilla joilla järki ei yleensä varsinaisesti kuki saattavat ihmiset uskaltaa nimettöminä kertoa yllättävän avoimesti henkilökohtaisia yliluonnollisia kokemuksiaan. Tässä vaiheessa skeptikot ja vapaa-ajattelijat kavahtavat varpailleen ja nyrpistävät nenäänsä, mutta omasta mielestäni on aivan se ja sama mikä totuuspohja näillä kertomuksilla on. Hyvä tarina on aina hyvä tarina, ja pieni ripaus mielikuvitusta yleensä tekee siitä vielä vähän paremman.