sunnuntai 8. elokuuta 2010

Pyhimykset


Katolisen ja ortodoksisen kirkon pyhimyksissä on jotakin lähtemättömän kiehtovaa. Luterilaisesta tai kaikin puolin maallistuneesta perinteestä katsoen on helppo nauraa keskiaikaisille kummallisuuksille joita pyhimyskultteihin on liittynyt, mutta pyhimykset ovat mielenkiintoisia myös nykyisinä elävän uskon kohteina.

Lähestulkoon kaikilla asioilla tuntuu olevan oma jollei useampiakin suojeluspyhimyksiä. Joskus asioiden taustalla on selkeä logiikka, joskus ei. Eikö ole aivan järkeenkäyvää, että elävältä pariloidusta Pyhästä Laurentiuksesta tuli kokkien suojelija? Tai että elävältä nyljetyksi tullut Pyhä Bartholomeus Apostoli on nahkureiden suojeluspyhimys? Melko groteskisti hänet yleensä kuvataan nyljettynä oma nahkansa kietaistuna ympärille. Melko kaukaa haetulta tuntuu kuitenkin, että Bartholomeus on myös neurologisten tautien suojeluspyhimys - kenties siksi että hänen nimessään on ajettu pois pahoja henkiä, ja nämähän juuri mm. MS-tautia aiheuttavat.

Pyhä Bartholomeus nahkoineen. 1500-luvulta.

Tietysti on hienoa että pyhimykset, Jumalaa lähellä olevat esirukoilijat ja esikuvat, ovat päivittäneet tehtäviään nykyaikaan. Historiallisuudeltaan hieman kyseenalainen jättiläinen Pyhä Kristoforos (kreik. Kristuksenkantaja) on nykyään esimerkiksi rekkakuskien ja motoristien suojeluspyhimys. Legendan mukaan hän kerran kantoi Kristuslapsen joen yli ja kantoi samalla hetken koko maailman syntejä.

Joskus keskiajan pettämätön logiikka hämmästyttää. Pyhä Nikolaos, Joulupukin esikuva, on paitsi lasten, myös merimiesten ja prostituoitujen suojeluspyhimys. Mikä näitä ihmisryhmiä yhdistää? Tarinan mukaan Nikolaos aikoinaan laannutti myrskyn, mikä selittää merimiehet. Legendan mukaan hän myös heitti pussin kultaa erään perheen savupiipusta jotteivät perheen tyttäret olisi joutuneet prostituoiduiksi. Siis pelastamalla naisia prostituutiolta hänestä tuli prostituoitujen pyhimys? Mitäköhän herra Nikolaos mahtaisi olla mieltä jos tietäisi.

Jos nykyuskovalta traditiosta riippumatta kysyy, hän varmasti vastaa asiantuntevasti ettei pyhimyksiä palvota, vaan heitä kunnioitetaan. He olivat ihmisiä, mutta ovat eläneet Jumalan tahtoa toteuttavan elämän ja ovat siksi keskivertotallaajaa lähempänä Jumalaa, jota on siis helpompi heidän kauttaan lähestyä. Rohkenen kuitenkin epäillä, mahtoiko ajatus olla niin selvänä keskiajan usein lukutaidottomille uskovaisille, joille pyhimykset taisivat olla eräänlaisia puolijumalia, tai aiempien pakanajumalten korvikkeita. Esimerkiksi Norjassa palvottu kanonisoimaton pyhimys Pyhä Thor kalskahtaa epäilyttävästi eräältä viikinkijumaluudelta...

Kansa myös kehitti pyhimyksistä omia tulkintoja: esimerkiksi Pyhästä Apostoli Andreaasta kehittyi Suomessa metsästäjien suojelupyhimys. Syynä saattoi olla, että hän veljensä Pietarin tapaan oli kalastaja, mutta todennäköisempi selitys on, että suomalaiset eivät ihan täysin ymmärtäneet pyhimyksen symbolia, vinoristiä, jota tämä pitelee käsissään. Roomalaisen teloitusvälineen sijaan se toi heille mieleen pienriistan pyynnissä käytetyn vipuansan, ja niin Andreasta alettiinkin Suomessa kutsua Vipu-Antiksi, Antero Vipuseksi.

Apostoli Andreas ja vinoristi, vieressään Pyhä Bartholomeus. Turun tuomiokirkko. Kuva: Ilari Aalto

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Ritari Ässä ja muita havaintoja erilaisuudesta

Viime viikolla raadoin neljä päivää Turun keskiaikaisilla markkinoilla, ja sain varsin perusteellisen oppitunnin erilaisuudesta. Markkinoita varten olin nimittäin tietenkin varustautunut keskiaikavermein ja kotimatkat kuljin kaupungin läpi ne ylläni.

Ensinnäkin huomasin olevani kävelevä puheenaihe poistuessani markkina-alueelta. Kuin sopimuksesta ohi kuljettuani ihmiset takanani aloittivat keskustelun sanoilla "ai täällä on nyt ne keskiaikamarkkinat". Eräs vastaantullut tätilauma taas päästeli ilahtuneita huutoja nähdessään oikean "ritari Ässän".
Siinä ei ole mitään vikaa, mutta mistä johtuu että keskiaikavaatteissa, tai muutenkin poikkeavassa vaateparressa kulkeminen aina herättää sivullisissa pakollisen tarpeen kommentoida asiaa? Yrittävätkö he etsiä poikkeavalle ilmiölle luonnollista selitystä? "Miksi kukaan nyt tavallisesti pukeutuisi noin."

Ihan ensimmäisenä aamuna eräs setä myös ystävällisesti huomautti, että "nyt ei hyvältä näytä". Samanlaista huomiota sain viime vuonna Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoitten alla, kun ohi ajaneesta poppia jumputtavasta autosta huudettiin, että "nyt ei mene vahvasti". Rohkenisin silti epäillä, että toteutin itseäni enemmän ja elin vahvemmin kuin ne huutelijat.

Oli myös mieletöntä huomata, että siinä missä markkinoilla oli mitä luonnollisin osa kokonaisuutta, oli niitten ulkopuolella heti kaiken huomion keskipiste ja suoranainen outous. Minun oli äkkiä hyvin helppo ymmärtää maahanmuuttajaa, joka on kotoisin täysin vieraasta kulttuurista. Vain pienellä ulkoisen olemuksen muutoksella ihmisen on siis mahdollista tehdä itsestään poikkeava, jopa pelottava. Tuntuu todella oudolta muuttua vieraaksi omalle elinympäristölleen.

Mitä jos ihan kapinallisuutta alkaisin arkisinkin pukeutua keskiaikaisittain? Kai se olisi tietynlaista ekshibitionismia sekin.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Esi-isät

Ihminen on ihminen vain osana yhteisöä. Selvä. Mutta mitä yhteisöä?
Pienimmillään yhteisö on oma perhe, laajimmillaan koko ihmislaji - eivätkä vain nykyiset, vaan myös menneet ja tulevat sukupolvet. Ei ole mikään ihme että esi-isät on universaalisti monessa kulttuurissa liitettykin osaksi elävien yhteisöä.

Erityisesti "primitiiviset" kulttuurit ovat harrastaneet esi-isien palvontaa, ja moneen kehittyneeseenkin teologiaan on kuulunut vainajille uhraaminen ja näiden pitäminen tyytyväisenä. Esimerkiksi muinainen Egypti ja nyky-Kiina sekä Japani ovat eräitä esimerkkejä pitkälle viedystä esi-isien kunnioituksesta.

Vaikka esi-isien palvonta ja kunnioitus on yleistä, sen muodot ovat olleet hyvin kirjavia. Toisissa kulttuureissa esi-isiin pidetään pientä etäisyyttä, kun toisissa taas nämä otetaan ihan fyysisesti mukaan tekemisiin. Esimerkiksi Madagaskarilla on tapana viedä esi-isien luita ajelulle ja näyttää mitä uutta on saatu aikaan, Sisiliassa taas pidetään katakombeissa hellästi huolta ja käydään muistelemassa esivanhempien muumioitujen jäännösten luona.
Ovatko kaikki vainajat sitten esi-isiä? Usein esi-isä-status ei ole automaattinen asemanmuutos kun on heittänyt lusikan nurkkaan. Esimerkiksi Japanissa vaaditaan erityisten muistojuhlien järjestäminen 1., 3., 7., 13., 17., 23. ja 33. vuosi kuolemasta ennen kuin vainaja liittyy esi-isien joukkoon ja tulee kamiksi, jumalolennoksi. Esi-isäksi tuleminen on shintolaisuudessa viimeinen päämäärä syntymästä alkaneessa ketjussa. Toisin kuin Kiinassa, muistetaan Japanissa esi-isiä kuitenkin vain melko lyhyen ketjun päähän. Kaukaisimmista edeltäjistä muistetaan vain yleensä kansallisesti merkittäviä hahmoja, joilla voi olla hyvinkin voimakas jumalkultti ympärillään.

Sakea, lähdevettä ja riisiä haudalla Japanissa. wikimedia

Maailmalla esivanhempien palvonta on yleistä, mutta entä meillä Suomessa? Monet käyvät pyhäinmiestenpäivänä viemässä kynttilöitä sukulaisten haudoille ja huolehtivat kukkaistutuksista, mutta muuten vainajakulttimme tuntuu aika hiljaiselta. Toisin oli ennen.
Yhä edelleen jotkut sukulaiskansamme Siperiassa pitävät yllä esi-isäkulttia. Kun ihmiset kuolevat, veistetään näistä toisinaan puinen esi-isäpatsas, josta tulee eräänlainen suojelushaltija. Kulttuurista riippuen näitä haltijapatsaita säilytetään joko erityisissä aitoissa, asumuksessa tai uhrilehdoissa. Voimakkaita esi-isiä saatetaan palvoa kauankin, mutta valtaosa vainajista väistämättä hiljalleen unohtuu esivanhempien harmaaseen massaan.
Suomessa on vielä 1800-luvulla liitetty kuolemaan valtavasti riittejä ja uskomuksia, jotka kielivät vuosisatoja tai -tuhansia vanhasta esivanhempien kunnioituksesta. Etenkin Karjalassa ortodoksikalmistot olivat paikkoja, joissa ihmiset kävivät ruokailemassa esi-isien kanssa.

Deniuenkhonsu palvomassa Ra-jumalaa runsaan ruokauhripöydän ääressä. Maagiset kuvat takasivat vainajien tarpeiden täyttyvän, vaikka sukulaiset laiminlöisivät uhraamisen. 900-luku eaa., wikimedia.

Myös mm. muinaisessa Egyptissä, missä vainajakultti oli viety huippuunsa, kuului vainajan kanssa ruokailu perinteisiin. Vainajan haudassa uhrattiin ruokaa säännöllisin väliajoin, ja tiettyinä juhlapäivinä hautaan mentiin aterioimaan itsekin. Ajatus heijastaa uskoa siihen, että vainajilla oli elävien tarpeet, mutta toisaalta myös sitä, että poisnukkuneita pidettiin osana elävien yhteisöä.

Jos esivanhemmille uhraaminen on yhteistä monille kansoille, on yhtäläisyyksiä myös esi-isien kuvaamisessa. Lähestulkoon aina esivanhemmat kuvataan hyvin tyylitellysti, vailla persoonallisia piirteitä. Poikkeuksena tietenkin ovat monessa perinteessä vastikään hiippakuntaa vaihtaneet, joista saattaa nykyään olla valokuvia.
Vasemmalla on nigerialainen 1500-lukua edeltävä esi-isäveistos, jolla on tyylitellyt kasvot, pujoparta ja hyvin tyylitelty penis. Oikealla taas on uudempi maorien esi-isä Hotunuista, runsaskoristeisesta kokoontumistalosta Uudessa Seelannissa.

Usko esi-isien valvovaan yhteisöön on tavallaan aika lohdullinen. Törppöilevien elävien taustalla on loputon ketju samoja virheitä toistaneita esivanhempia, joilla varmasti olisi kollektiivista kokemusta jakaa ja tukea jälkeläisiään. On hyvä myös muistaa se, että elävät ovat aina hyvin marginaalinen vähemmistö kuolleiden rinnalla. Eikö tässä ole jo syytä ottaa esi-isät vakavasti?

Usein ajatellaan laiminlyötyjen esi-isien aiheuttavan onnettomuuksia ja tuovan epäonnea. Ehkä VRkin kulkisi ensi talvena sutjakammin jos puhaltaisimme vähän henkeä muinaiseen esi-isäkulttiin ja veisimme Amalia-tädin haudalle ensi kerralla kukkien sijaan tämän suosikkisherryä.

keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Minä

Eksyin taas ajattelemaan eräänä päivänä moraalia. Pakko myöntää, ettei moraalifilosofia tai etiikka ole koskaan ollut minulle se ykkösala, vaikka sillä alueella filosofian pitäisi ehkä käytännössä eniten näkyä, tuottamassa hyvää yhteiskunnalle.

Kaikista ihmisistä ei voi pitää tasapuolisesti, mutta ennakkoluulot ja negatiiviset asenteet muita kohtaan johtavat helposti suoranaiseen inhoon. Inhosta taas ei ole pitkä askel väkivaltaan, henkiseen ja fyysiseen, ja väkivaltahan tunnetusti pimeälle puolelle vie.

Keskitysleirin kokeneen filosofi Emmanuel Levinasin teoriassa toisen kasvojen kohtaamisesta "kasvot" edustavat koko toisen ihmisen Toiseutta, jota ihminen kaipaa. Teot voivat olla moraalisia vain, kun ihminen on kohdannut toisen kasvot, asettautunut tämän asemaan. Tulin pohtineeksi, voisiko kohtaamisen viedä vielä syvemmälle? Ihmiselle tuntuu olevan mahdollista laiminlyödä toisia ja puolustaa yksin omaa etuaan, näki näiden kasvot tai ei, mutta entä jos näkisi itsensä jokaisessa ihmisissä? Miten läpitunkeva voisi olla ajatus siitä, että Sinä olet Minä, että hän, he ja me kaikki olemme Minä? Jos ihminen näkisi jokaisen katseessa omansa, oman ihmisyytensä ja minänsä loputtomuuden, voisi todellinen myötätunto olla mahdollista.

Pohdin myös ihmisen suhdetta koko ihmiskuntaan. Filosofiassa ei ole millään tavoin uusi näkemys, että ihminen olisi täysi ihminen vain suhteessa muihin ihmisiin, yhteisön kautta. Yksilö on rajallinen, mutta tähän nähden yhteisö on huomattavasti pitkäikäisempi ja kyvykkäämpi. Monta älykästä päätä on yleensä parempi kuin yksi, eikä puhe yhteisön muistista ole mitään harhaa. Jokainen yksilö jättää jälkensä yhteisön kulttuuriin ja kenties geeniperimään, ja tämä jälki, vaikka vain pisarana valtameressä, säilyy vuosituhansia. Jos minuuden käsitteen yltää kaikkiin ihmisiin, ei minän olemassaolo todellakaan pääty kuolemaan. Minä, minun ihmisyyteni, jatkaa toteutumistaan kunnes ihmisten suku viimein sammuu.

"Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni," kirjoitti Sinuhe Egyptiläinen.

Ajatusleikit ovat hyvää ajanvietettä, eikö?

maanantai 1. helmikuuta 2010

Sinistä ihoa ja islamilaista runoutta

Näyttävä.
Se on ensimmäinen adjektiivi joka pulpahtaa mieleen eilen katsomastani elokuvasta Avatar.
Yritin elokuvateatterin pimeydessä 3D-lasit nenälläni sulkea mielestäni pois kaikki ennakko-odotukset mitä minulla kaikkien aikojen tuottavimmasta rainasta oli. Toiselle planeetalle ympätystä hollywoodjuonestaan huolimatta Avatar onnistui säväyttämään allekirjoittanutta, jos ei juonensa syvyydellä, niin ainakin kauneudellaan. Ainakin ohjaaja James Cameronilla oli viesti annettavana: maailmasta kannattaa huolehtia.
Kulttuurien ja arvojen törmätessä tulee rumaa jälkeä etenkin jos osapuolina ovat luonnon kanssa tasapainoisesti elävä rauhanomainen joukkio ja teknisesti ylivoimainen rahanhimoinen ihmisryhmä. Sinihipiäisen Na'vi-kansan suhdetta maailmaan käy kateeksi, eikä elokuva herätä suurta ylpeyttä omasta (joskin suorastaan stereotyyppisen ahneesta) ihmisrodusta. Enempää en paljasta etten pilaa kenenkään elokuvakokemusta.

Tähän väliin minun on tunnustettava olevani Jaakko Hämeen-Anttila-fani. Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorin käännökset niin Gilgamesh-eepoksesta kuin keskiaikaisista islamilaisista runoista ovat todellista herkkua. Tällä hetkellä kuluu käsissäni runoilija Omar Khaijamin elämäkerta, ja Avatarin katsottuani eräs runo nousi silmiini:

"Me olemme onnen lähde ja murheen kaivos,
oikeuden pääoma ja vääryyden olemus.
Me olemme alhaisia, ylhäisiä, täydellisiä, kurjia,
ruosteen raiskaama peili ja Jamshidin taikamalja."

Peili oli Khaijamin (k.1131) Persiassa ihmisen symboli: ihminen heijastaa epätäydellisesti Jumalaa. Jamshidin malja taas paljasti mitä maailmassa tapahtuu.
Nelisäe muistuttaa meitä siitä, että ihmisillä on monia puolia. Emme ehkä heijasta Allahin tahtoa täydellisesti, mutta ehkä jokainen omalla tavallamme. Niin sitä vain haluaisi uskoa ihmisyydestä olevan muuhunkin kuin alistamiseen.

Tiedettä tieteen tähden

"Miksi? Minkä takia meidän pitäisi miellyttää joitakuita, jotka eivät kuitenkaan ymmärrä tärkeistä asioista yhtään mitään? Sehän olisi sama kuin meidät opetettaisiin nuolemaan roskaväen perseitä!"

Havahduin kirjallisen viestinnän luennolla naisopiskelijan syyttävään huutoon. Tämän reaktio iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Opiskelijat ympärilläni vaihtoivat katseita ja luennoitsija salin toisessa päässä vaikutti yhtä hämmentyneeltä kuin muutkin.

Puhe oli ollut populaarin tekstin tuottamisesta.

Mieleeni ei ole koskaan pälkähtänyt, etteikö tieteen tulosten tulisi olla "roskaväen" eli tavallisen kansan saatavilla. Eikö tieteen tarkoitus ole kuitenkin palvella koko yhteiskuntaa, ei vain tekijöitään?

Kaikista tutkijoista ei ole kirjoittamaan selkokielellä, se on tosiasia. Äkkiseltään minulle oli kuitenkin vaikea käsittää, miksi joku haluaisi mahduttaa itsensä stereotypiaan norsunluutornissa istuvasta faustilaisesta tiedemiehestä, joka panttaa tutkimuksensa kateellisena itsellään. Ei tiede ole sellaista. Sellaisia ovat yksinäiset velhot jotka eivät halua paljastaa viistastenkiven kaavaansa.
Emme me myöskään elä Platonin valtiossa, jossa filosofit johtavat tietämätöntä kansaa. Mitä kaikesta tulisi jos valta olisi tieteentekijöillä?
En usko että tiedettä voi erottaa muusta yhteiskunnasta. "Tieteellinen yhteisö" on paljolti elävä harha, jolla ei todellisuudessa ole täyttä yhteisymmärrystä... no, mistään.

Jos jotakin luennolla ymmärsin, niin sen, etteivät kaikki ihmiset tässäkään asiassa ole samoilla linjoilla kanssani. Kyllä tiede saa mielestäni olla itseisarvo, mutta mitään salatiedettä siitä ei pidä tehdä.

Sitä paitsi, vaikka tieteen tulokset olisivatkin kansalle vain leipää ja sirkushuveja, on hyvä pitää mielessä yksi asia: tutkimus ei ole ilmaista, ja kansa on se joka pitelee kukkaronnyöreistä.

tiistai 19. tammikuuta 2010

Kärsimyksestä ja unohtamisesta

"'Katsokaa miten hän mukiloi ja hakkasi minua,
miten hän iski minut maahan ja ryösti minut.'
Jos elät tällaisten ajatusten vallassa, elät vihassa.

'Katsokaa miten hän mukiloi ja hakkasi minua,
miten hän iski minut maahan ja ryösti minut.'
Heitä pois tällaiset ajatukset ja elä rakkaudessa.

Tässä maailmassa ei viha ole koskaan hälventänyt vihaa.
Vain rakkaus hälventää vihan. Tämä on sääntö,
vanha ja muuttumaton laki.
Sinäkin lähdet täältä pois.
Kun tiedät sen, miten voit riidellä?"
- Dhammapada

Haitilaisilla on tällä hetkellä suuri syy elää vihan vallassa. Luonnonvoimia ei toki käy vastustaminen, mutta ihmisen itsekkyys on vielä puistattavampaa kuin minkään richterin maanjäristykset. Haitin pääkaupungin Port-au-Princen kaupunginosista osa on käytännössä rikollisjengien hallussa ja rehottava rikollisuus haittaa avun ohjautumista sitä tarvitseville. Anarkistit voivat miettiä, oliko täysi anarkia sittenkään se yhteiskuntamalleista paras.

Järistyksen uhriluku noussee 200 000, mutta todellisia kärsijöitä ovat tietenkin hengissä selvinneet. Ne, joiden elämältä järistys vei pohjan. Ne, jotka nyt ovat tapetilla, mutta joita harva muistaa vuoden päästä. Vai kuinka hyvin muistat Kiinan Sichuanin tai Iranin Bamin järistykset?


"Pois kaikki katoaa" laulaa Indica. Port-au-Prince.

Haiti, Afganistan, Irak... päivittäinen uutisointi inhimillisestä kärsimyksestä ja epäoikeudenmukaisuudesta pistää vihaksi. Mieleni tekisi huutaa ja valittaa ja ripotella tuhkaa päälleni - mutta ei siksi, ettäkö maailman ikävät tapahtumat minua ahdistaisivat, vaan sen tähden, että ne eivät hetkauta minua.
Meillä ihmisparoilla on jumalainen kyky sulkea kärsimys mielestämme, niin läheltä kuin kaukaa. Jokelan koulusurmien aikaan valtasi Suomen maansuru, mutta Sellon surmatyön jälkeen älähdettiin enää vähän. Ehkä irakilaisetkin ovat jo tottuneet ajatukseen että voivat räjähtää taivaan tuuliin seuraavassa kadunkulmassa. Ei ihminen voi elää jos vain pelkää kaiken aikaa, mutta onko oikeaa elämää elää pelkäämättäkään vaaran keskellä? Unohtaminen on helppoa, mutta onko se inhimillistä?

perjantai 8. tammikuuta 2010

Marsilaisia - sittenkin?

Tiede-lehden tuorein numero 1/2010 puhaltelee pikku-uutisellaan hehkua 1996 mediakohua herättäneeseen tapaukseen, joten niin teen minäkin. Kysymys ei ole enemmästä tai vähemmästä kuin tähtiintuijottelijoiden ja ufohörhöjen ikuisesta kysymyksestä "olemmeko me yksin?".

1996 riemuittiin maan ulkopuolisen elämän löytymisestä, ehkä. Kohun sai aikaan 13 000 vuotta sitten Antarktikselle pudonnut meteoriitti ALH84001, josta väitettiin löydetyn elämän merkkejä, vain elektronimikroskoopilla nähtäviä mikrofossiileja jotka muistuttivat maan bakteereita. Skeptikot leikkasivat huhulta siivet, mutta alkuperäisen teorian julkistanut tukijaryhmä on palannut uuden aseen kanssa:
maailman tarkimman elektronimikroskoopin.


Skeptikot kuittasivat 1/10 maan bakteereiden kokoisten "fossiilijäänteiden" syntyneen karbonaattikertymistä kivenmurikan syöksyttyä maan ilmakehään. Uuden todistusaineiston valossa ongelmana on, ettei matosissa ole atomiakaan karbonaatteja - ne ovat 100% magnetiittia.
Ja nyt jännään kohtaan: magnetiitti (Fe3O4) on nimensä mukaisesti erittäin magneettinen mineraali, mutta paitsi tärkeä rautamalmi se on myös eräiden bakteerien tuottama biomineraali. Lyhyelläkin matematiikalla voi laskea 1 + 1 ja päätellä mitä tämä merkitsee potentiaalisten fossiilien suhteen.


Elämää tai ei, puhtaista todennäköisyyksistä puhuttaessa olisi äärettömän epätodennäköistä että vain yhden maailmankaikkeuden loputtomista aurinkokunnista yhdellä planeetalla olisi kehittynyt elämää. Tähän voisi lainata Draken hypoteettista kaavaa, jonka mukaan Linnunradalla yksin olisi 10 000 planeettaa joilla on älyllistä elämää. (Kaikki eivät ole kaavasta yhtä mieltä, esimerkiksi erään varovaisen optimistisen arvion mukaan sivilisaatioita olisi 250.)

Tietysti jos planeettamme todella olisi luomakunnan ainoa jolle elämää on siunaantunut, olisi aikamoinen sääli jos sille kävisi huonosti, eikö?