tiistai 19. tammikuuta 2010

Kärsimyksestä ja unohtamisesta

"'Katsokaa miten hän mukiloi ja hakkasi minua,
miten hän iski minut maahan ja ryösti minut.'
Jos elät tällaisten ajatusten vallassa, elät vihassa.

'Katsokaa miten hän mukiloi ja hakkasi minua,
miten hän iski minut maahan ja ryösti minut.'
Heitä pois tällaiset ajatukset ja elä rakkaudessa.

Tässä maailmassa ei viha ole koskaan hälventänyt vihaa.
Vain rakkaus hälventää vihan. Tämä on sääntö,
vanha ja muuttumaton laki.
Sinäkin lähdet täältä pois.
Kun tiedät sen, miten voit riidellä?"
- Dhammapada

Haitilaisilla on tällä hetkellä suuri syy elää vihan vallassa. Luonnonvoimia ei toki käy vastustaminen, mutta ihmisen itsekkyys on vielä puistattavampaa kuin minkään richterin maanjäristykset. Haitin pääkaupungin Port-au-Princen kaupunginosista osa on käytännössä rikollisjengien hallussa ja rehottava rikollisuus haittaa avun ohjautumista sitä tarvitseville. Anarkistit voivat miettiä, oliko täysi anarkia sittenkään se yhteiskuntamalleista paras.

Järistyksen uhriluku noussee 200 000, mutta todellisia kärsijöitä ovat tietenkin hengissä selvinneet. Ne, joiden elämältä järistys vei pohjan. Ne, jotka nyt ovat tapetilla, mutta joita harva muistaa vuoden päästä. Vai kuinka hyvin muistat Kiinan Sichuanin tai Iranin Bamin järistykset?


"Pois kaikki katoaa" laulaa Indica. Port-au-Prince.

Haiti, Afganistan, Irak... päivittäinen uutisointi inhimillisestä kärsimyksestä ja epäoikeudenmukaisuudesta pistää vihaksi. Mieleni tekisi huutaa ja valittaa ja ripotella tuhkaa päälleni - mutta ei siksi, ettäkö maailman ikävät tapahtumat minua ahdistaisivat, vaan sen tähden, että ne eivät hetkauta minua.
Meillä ihmisparoilla on jumalainen kyky sulkea kärsimys mielestämme, niin läheltä kuin kaukaa. Jokelan koulusurmien aikaan valtasi Suomen maansuru, mutta Sellon surmatyön jälkeen älähdettiin enää vähän. Ehkä irakilaisetkin ovat jo tottuneet ajatukseen että voivat räjähtää taivaan tuuliin seuraavassa kadunkulmassa. Ei ihminen voi elää jos vain pelkää kaiken aikaa, mutta onko oikeaa elämää elää pelkäämättäkään vaaran keskellä? Unohtaminen on helppoa, mutta onko se inhimillistä?

perjantai 8. tammikuuta 2010

Marsilaisia - sittenkin?

Tiede-lehden tuorein numero 1/2010 puhaltelee pikku-uutisellaan hehkua 1996 mediakohua herättäneeseen tapaukseen, joten niin teen minäkin. Kysymys ei ole enemmästä tai vähemmästä kuin tähtiintuijottelijoiden ja ufohörhöjen ikuisesta kysymyksestä "olemmeko me yksin?".

1996 riemuittiin maan ulkopuolisen elämän löytymisestä, ehkä. Kohun sai aikaan 13 000 vuotta sitten Antarktikselle pudonnut meteoriitti ALH84001, josta väitettiin löydetyn elämän merkkejä, vain elektronimikroskoopilla nähtäviä mikrofossiileja jotka muistuttivat maan bakteereita. Skeptikot leikkasivat huhulta siivet, mutta alkuperäisen teorian julkistanut tukijaryhmä on palannut uuden aseen kanssa:
maailman tarkimman elektronimikroskoopin.


Skeptikot kuittasivat 1/10 maan bakteereiden kokoisten "fossiilijäänteiden" syntyneen karbonaattikertymistä kivenmurikan syöksyttyä maan ilmakehään. Uuden todistusaineiston valossa ongelmana on, ettei matosissa ole atomiakaan karbonaatteja - ne ovat 100% magnetiittia.
Ja nyt jännään kohtaan: magnetiitti (Fe3O4) on nimensä mukaisesti erittäin magneettinen mineraali, mutta paitsi tärkeä rautamalmi se on myös eräiden bakteerien tuottama biomineraali. Lyhyelläkin matematiikalla voi laskea 1 + 1 ja päätellä mitä tämä merkitsee potentiaalisten fossiilien suhteen.


Elämää tai ei, puhtaista todennäköisyyksistä puhuttaessa olisi äärettömän epätodennäköistä että vain yhden maailmankaikkeuden loputtomista aurinkokunnista yhdellä planeetalla olisi kehittynyt elämää. Tähän voisi lainata Draken hypoteettista kaavaa, jonka mukaan Linnunradalla yksin olisi 10 000 planeettaa joilla on älyllistä elämää. (Kaikki eivät ole kaavasta yhtä mieltä, esimerkiksi erään varovaisen optimistisen arvion mukaan sivilisaatioita olisi 250.)

Tietysti jos planeettamme todella olisi luomakunnan ainoa jolle elämää on siunaantunut, olisi aikamoinen sääli jos sille kävisi huonosti, eikö?